"Asuin Kourankorven kylässä viisi kuukautta, ja sinä aikana tapahtui isompia asioita kuin moneen vuoteen Helsingissä."
WSOY 2011. 210 s.
Pinnalla tarinassa tapahtuu varsin vähän. Päähenkilö Hanna Zuleima saapuu asumaan Kourankylän pappilaa, tutustuu naapurin kotiäitiin Mesiin ja kylän divarinpitäjään Muhoseen, kiinnostuu pappilan historiasta ja saa tietää Mesin nuoruuden tapahtumista. Romaanin kiehtovuus ei perustukaan juoneen, ja mielestäni myös takakansiteksti ("Voiko nainen lähestyä miestä siivet selässään? Hanna ja Mesi saavat huomata, että ihminen voi muuttua, jos oppii lausumaan oikeat sanat.") ohittaa romaanin ytimen.
Toisaalta tärkeitä teemoja ovat muistaminen ja rakkaus, mutta mielestäni parhaiten romaani hipoo kysymyksiä itseydestä, ehdottomuudesta ja antautumisesta.
Hanna kamppailee parisuhteissaan täydelliseen sulautumiseen ja täydelliseen erillisyyteen katoamisen välillä. Hän ei tunnu saavan kiinni itsestään, ei suhteessa eikä yksin. Kaikki lähdöt ovat pakoja ja löytöretkiä kohti minää, jota ei tavoiteta. Ehkä itsensä löytämisen esteenä on myös tarkkailijan ja tarinankertojan asema, jossa Hanna kirjailijana on.
Mesistä annetaan stereotyyppinen vaikutelma arkisten asioiden kanssa painiskelevana kotiäitinä, vaikutelma, joka selviönä vaatii purkamista heti tultuaan esitellyksi. Mesin elämän suurin kamppailu käydään sovinnaisuuden ja heittäytymisen välillä. Annetun ja oletetun mallin mukaan eletty elämä on tuottanut tyydytystä, mutta todellinen, tukahdutettu minä kaipaa päästä toteuttamaan itseään.
Loppuratkaisu on tyydyttävä, mutta jättää taustalle pienen ihmetyksen siitä, esittääkö kirja kuitenkin naisen identiteetin ratkaisuksi miestä - kunhan oikeanlainen mies löytyy, voi nainen oikealla tavalla sopeutua tämän elämään; maastoutua, joustaa, tukea, olla samalla itse onnellinen, lentää niillä siivillä, jotka mies on hänelle piirtänyt - tai miehettömänä kärsiä tyhjyyden kokemuksesta, täyttää tyhjää syliä orpolasten rakkaudenosoituksilla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti