sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Maailma kylässä

Maailma kylässä - World Village Festival, Helsingin Kaisaniemi, 26.-27.5.

Tämänvuotisen Maailma kylässä -festivaalin teemoina olivat demokratia, Lähi-itä, Pohjois-Afrikka ja ruoka.

Demokratiateltan tarjonta oli vaisumpi kuin edellisvuonna, mutta Decent work -teltassa oli esillä kiinnostavia näytteilleasettajia, kuten Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskus SASK, jonka olemassaolosta en ollut aiemmin kuullutkaan.

Sekä Lähi-itää että Pohjois-Afrikkaa edusti lauantain pääesiintyjä, arabipopin supertähdeksi nimetty Natacha Atlas. Atlas oli hyvä, mutta pikemminkin iskelmää kuin poppia, ja olisi soveltunut kuunneltavaksi mielummin nurmikolla löhöillen kuin hiekkakentällä seisoskellen. Kuitenkin: upea ääni!



Näillä festareilla kannattaa syödä niin paljon kuin ehtii tai jaksaa, koska tarjolla on sellaisia ruokaelämyksiä, joita muutoin on hankalaa löytää. Maistoin Suomalais-filippiiniläisen ystävyysseuran tekemää filippiiniläistä ruokaa. Kevätkääryle oli erittäin maukas, wokki puolestaan hyvin tavanomainen. Kurdien kojusta dolmat olivat illan tullen jo loppu, mutta oliivisalaatti oli herkullista, tulisen etikkaista. Afrikkalaisen ruoan kojujen jonot olivat niin pitkät, ettei jonotus houkutellut tänä vuonna.

Kerrassaan hyvä kesänaloitusfestari!

perjantai 25. toukokuuta 2012

Leena Rantanen: Kirjeitä jonnekin

"Olen aina tiennyt että minulla on enemmän ystäviä kuolleiden kuin elävien parissa."


Like 2005. 130 s.

Leena Rantasen kirjeromaani Kirjeitä jonnekin sisältää 47 kirjettä kuolleille, joista osa on historiallisia henkilöitä ja osa kirjoittajan henkilökohtaisen elämän kannalta olennaisia persoonia. Takakanteen on nostettu motoksi seuraavat lauseet: "Jos kerran kuollut kirjoittaa minulle, voin minäkin kirjoittaa kuolleille. Yhtäkkiä minun tekee mieleni puhua ties kuinka monelle muullekin jota ei enää ole." Kirjeromaanin lähtökohtana on postipaketti, jonka kirjailija on saanut: paketillinen alun perin lähettämättömiä kirjeitä henkilöltä, joka nyt on jo kuollut. Nuo kirjeet avaavat kirjailijassa uuden näkökulman elämään ja kuolemaan tai rajallisuuteen ylipäätään, ja niin hän alkaa itse kirjoittaa tärkeille kuolleilleen.

Kuolleille kirjoitetuissa kirjeissä paljastuu paljon myös kirjoittajasta itsestään, ja parhaimmillaan kirjeet ovat silloin, kun ne sisältävät syvällisiä, jollain lailla universaaleja havaintoja elämästä. Monessa kirjeessä on jotain aforistista, mutta koskettavin on mielestäni Marina Tsvetajevalle osoitettu kirje (eikä ehkä vähiten siksi, että pidän paljon Tsvetajevan runoista). Tuossa kirjeessä kirjoittaja avaa omaa runojen lukemisen kokemustaan myrksyisenä jouluyönä ja kuvailee Tsvetajevan elämää myrskynä: ankaraa arkea, rahattomuutta, nälkää ja Stalinin vainoihin joutunutta perhettä sekä lopulta itsemurhaa.

Kohtalollisin kuva tulee kuitenkin kirjeen lopussa, yhdistävänä lankana kirjoittajan ja Tsvetajevan välille: "Kun tuuli vihdoin asettui ja aurinko tuli hetkeksi, olisin mennyt kanssasi puistooni jonka saatat tunteakin Pariisin ajaltasi, olisin lukenut sinua keisaripuiden alla. Mutta kaikki puistot oli suljettu viikoiksi ja kuukausiksi tuon myllerryksen jälkeen. Aidan takana minua odotti lohduton näky: neljä valtaisaa keisaripuuta makasi maassa, tyvestä poikki! Kuin perhe! Siinä aidan takaa katsoessani minusta tuntui kuin olisin todella tavoittanut sinut." Tällaiset hetket, joissa aika ja etäisyys tuntuvat kumoutuvan, ovat merkityksellisiä. Jonkinlaisia ymmärryken hetkiä. Jotka jäävät mieleen.

Kirjeitä jonnekin on varsin lohdullista luettavaa kuoleman äärellä. Käsitys ajasta muistuttaa sitä, jonka Marcel Merleau-Ponty esittelee teoksessaan Phénoménologie de la perception (1945); että ei ole mennyttä tai tulevaa, on vain tämä hetki, johon mennyt ulottuu ja johon tuleva romahtaa. Toisaalta Rantasen kirja edustaa sitä käsitystä, että kuolleet elävät meissä ja muistoissamme - ja toisaalta siellä Taivaassa, jonne enkeliposteljooni kirjeet kiikuttaa. Ja jälkimmäisessä minusta tärkein havainto on se, että me tarvitsemme kuolleitamme. Että elämä ei ole vain elävien välistä kommunikaatiota, vaan on kyse laajemmasta ilmiöstä, millaiseksi ikinä kuoleman sitten käsitämmekään.

Helsinki Fashion Stock Sales

Helsinki Fashion Stock Sales järjestetään Vanhalla ylioppilastalolla 25.-26.5.

Kävin perjantaina paikalla pyörähtämässä ja vilkuilemassa tarjontaa. Tila oli täynnä eri merkkien myyntipöytiä kuin myös ihmisiä hipelöimässä koruja, laukkuja, kenkiä, vaatteita ynnä muuta. Tarjonta oli mielestäni varsin samanlaista kuin missä tahansa myyjäistapahtumassa, on vaikea havaita, mihin tämä tapahtuma oikein yrittää profiloitua; no, nimensä perusteella jonkinlaisesta "tukkualennustapahtumasta" ikään kuin on kyse, mutta esimerkiksi Marimekon ysmyjen railakasta ja hurmiollista tunnelmaa ei kyllä saavutettu (oliko sitten tarkoituskaan). Tarjouksiakin myyjillä kyllä oli (tosin: eikö se tällaisissa tapahtumissa ole ideanakin, saada asiakas ainakin uskomaan onnistuneeseen ja edulliseen ostokseen?) ja paikalla kannattaa käydä siinä missä missä tahansa muussakin muotiin ja designiin keskittyvässä tapahtumassa. Sisäänpääsy ilmainen!

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

 

"Jumalan, armeliaan armahtajan nimeen!"


WSOY 2011. 215 s.

Näkymättömät kädet on vaikuttava sarjakuvateos. Sen lukemisen jälkeen jää hämmentynyt olo. Tällainenkin on Eurooppa, jota olen kuitenkin pitänyt sivistyneenä ja tavoiltaan "länsimaisena" yhteiskuntana. Tällaista sortoa kuitenkin harjoitamme. Ei tee mieli matkustaa Aurinkorannikolle, tekee mieli aloittaa espanjalaisten vihannesten boikotti.

Näkymättömät kädet kertoo marokkolaisen Rashidin tarinan, joka "ei ole tapahtunut koskaan, mutta siitä on olemassa satojatuhansia versioita, jotka ovat totta". Rashid menettää työnsä. Hän haluaa ansaita perheelleen toimeentulon, eikä köyhä Marokko näytä tarjoavan räätälille mitään. Niinpä hän lähtee ystävänsä houkuttelemana laittomaksi siirtolaiseksi Välimeren pohjoispuolelle, Espanjaan. Meren ylitys on esimakua tulevasta: rankka ja traaginen. Espanjassa Rashid päätyy ensin Almeriaan, "neljänteen maailmaan", jonka "yli 16 000 jalkapallokentän kokoista kasvihuonetta näkyvät kuuhun asti". Almeriasta tie jatkuu syvemmälle Espanjaan - saavuttaako Rashid sen menestystarinan, jota hän on lähtenyt toteuttamaan, rikastumisen tekemällä työtä Euroopassa?

Tietäväisen käyttämä värimaailma on synkkä. Ruskeaa, mustaa, sinistä, joitain keltaisen sävyjä. Pääosassa on miesten maailma, vaikka myös Rashidin vaimo ja lapset saavat puheenvuoroja, samoin kuin satunnaiset espanjalaiset prostituoidut. Tietäväisen käyttämä kieli on osin ärsyttävää. Miesten maailman kielenkäytölliset karkeudet, niin rasistisen kuin seksistisetkin, tuntuvat - noh, karkeilta. Henkilöhahmoihin syvyyttä tuovaa herkkyyttä on lähinnä päähenkilö Rashidissa, ja sekin välittyy pääosin piirrosten kautta ilmeinä ja tekoina.

Kielessä eniten häiritsi kuitenkin ajoittainen saarnaavuus ja paasaavuus. Ehkä olen vain tottunut hienovireisempään ilmaisuun, mutta henkilöhahmojen suuhun laitetut taustoittavat repliikit, jotka kertovat laittomien siirtolaisten asemasta ja oloista Euroopassa, tuntuvat osoittelevilta ja alleviivaavilta. Tämä vaikutelma vähenee teoksen loppupuolta kohden.

Näkymättömät kädet on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Se avaa silmät näkemään omaa elämänpiiriä laajemmalle ja ymmärtämään niiden ihmisten asemaa, jotka elävät yhteiskunnan marginaalissa vailla oikeuksia. Yhteiskunnan teos puolestaan näyttää armottomana ja omaa tai "omiensa" etua ajavana, "ulkopuolisille" perustelemattomasti ja epäoikeudenmukaisesti, suorastaan sadistisesti toimivana järjestelmänä.

Näkymättömien käsien antama kuva maailmasta on kovin kafkamainen. Mieleen tulee Kafkan novelli Lain edessä, jossa mies maalta odottaa koko elämänsä lain portin edessä pääsyä sisään lakiin. Kuolemansa lähestyessä mies kysyy portinvartijalta, miksi kukaan muu ei koko aikana ole pyrkinyt portista sisään, ja viimeisen kerran, voisiko hän vihdoin päästä itse sisään. Portinvartija vastaa portin olevan vain miestä varten, siksi muita pyrkijöitä ei ole ollut: "Tämä portti on vain sinua varten, ja nyt minä menen sulkemaan sen." Maailmassa ei ole oikeudenmukaisuutta, vaikka ihminen kuinka sitä omassa elämässään hakee.

tiistai 22. toukokuuta 2012

SupersankariTAR @ KokoTeatteri, Helsinki


Laura Gustafsson osallistui esikoisromaanillaan Huorasatu (2011) sekä Hesarin esikoiskirjakisaan että Finlandia-kisaan. Romaani ei voittanut kumpaakaan, mutta on vallan mainio ja ravisteleva lukukokemus. Tänä keväänä KokoTeatterissa Hakaniemessä pyörii Gustafssonin käsikirjoittama SupersankariTAR (ohjaus Henry Hanikka), joka ottaa kantaa niin sukupuolirooleihin, sankaruuteen kuin (postmoderniin) kysymykseen identiteetin pysyvyydestäkin.

Alma Bang on kuollut. "Mutta kuka oli Alma Bang?" Tätä käydään läpi Bangin muistotilaisuudessa (Bang itse makaa kylmiössä - vai makaako?), johon upotetaan takaumina katkelmia niin Bangin kuin myös kahden elävän päähenkilön, Liisa-Annikin (Pinja Flink) ja Raisan (Minna Puolanto), elämästä.

Identiteetin liukuvuus ja erilaiset identiteettinarratiivit tuovat mieleen Teatteri Avoimien Ovien näytelmän Salomo ja Ursula (2012). Tuossa Juhani Peltosen romaaniin perustuvassa näytelmässä oli kohtaus, jossa parodioitiin nykypäivän yliopistotutkimusta ja -tutkijoita pakottamalla päähenkilöt osallistumaan tahtomattaan seminaariin, jossa hoetaan jankkaavaan hulluuteen saakka kysymystä, "kuka oli [Tuomas Kstra]". (Mystisen henkilön nimestä oli lähes mahdotonta saada selvää.) Yhtä lailla SupersankaritTARen Alma Bangin identiteetti ja syvin olemus pakenee kaikkia määrittelyjä, sekoittuu yksiin jos toisiin, saa erilaisia representaatioita Liisa-Annikin ja Raisan tulkitsemana, on samanaikaisesti fantasiaa ja totta.

Lavastus on minimaalinen. Taustalla soittaa Superorkesteri (Kari Ikonen: koskettimet, Timo Hirvonen: basso, Jussi Lehtonen: rummut) ja joissain kohtauksissa on hieman rekvisiittaa (säkkituoli, viinilasi, jakkara). Pitkälti pelataan mimiikalla - Puolanto on mainio lännensaluunan baarimikkona. Tässähän oppii tekemään drinkkejä!

Alkoholinkäyttö on suhteellisen näkyvässä osassa punaviiniin (vai sittenkin valkkariin?) menevän maisteri-Raisan elämänsisältönä, jolla peitetään tyhjyyttä ja kaipausta, kenties muitakin tunteita.

Mitä on rakkaus? Tarvitaanko miehiä johonkin? Kumpi naisista, Raisa vai Liisa-Annikki, on onnekkaampi miesrintamalla? Entä mikä on Alma Bangin suhde miehiin? Tulkinta jätetään katsojalle, ja hyvä niin. Monet kysymyksistä jäävät avoimiksi, mutta repliikkejä suoremmin niihin otetaan kantaa näytelmän lauluissa, mikä näkyy jo kappaleiden nimistäkin: Paskarakkaus. Sä teet musta jonkun.


maanantai 21. toukokuuta 2012

Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni

"Minut on kutsuttu. Torstaina tasan kymmeneksi."


Tammi 2010. Suom. Tarja Roinila. Alkuteos Heute wär ich mir lieber nicht begegnet 1997. 242 s.

Tänään en halunnut tavata itseäni kertoo nuoresta naisesta, joka elää Ceauşescun ajan diktatuurissa Romaniassa. Romaanin keston ajan nainen matkustaa raitiovaunulla valtiollisen poliisin kuulusteluun ja käy samalla läpi elämäänsä, ihmissuhteitaan, työtään ja kokemuksiaan.

Takakannen arvostelusitaatti toteaa teoksen onnistuvan välittämään kolme tarinaa samalla kertaa: päähenkilön elämäkerran, Ceauşescun diktatuurin aikaisen yhteiskunnallisen tilanteen  sekä tarkkanäköisen kuvan siitä, mitä merkitsee elää autoritäärisessä järjestelmässä. Mielestäni viimeisin on romaanissa olennaisin ja tärkein. Länsimaisessa demokratiassa eläneenä on vaikeaa, ellei mahdotonta kuvitella, millaista oli elää tuon ajan Romaniassa tai millaista toisaalta nykyään on elää tarkkaan kontrolloidussa järjestelmässä - vaikkapa Valko-Venäjällä, Uzbekistanissa, Kiinassa tai ääriesimerkkinä Pohjois-Koreassa. Kontrolli ei ole vain institutionaalista vaan ulottuu yksilöiden toimintaan ja ajatteluun, sanat ja teot ovat latautuneet merkityksillä aivan eri tavoin, ja tämä teos antaa näkymän tuohon maailmaan.

Päähenkilö on (ollut) töissä vaatetehtaassa, joka valmistaa vaatteita vietäväksi länteen, esimerkiksi Italiaan ja Ruotsiin. Hänen tekemänsä "rikos" liittyy hänen työhönsä, ja sen monivivahteisuus paljastuu kertomuksen aikana.

Kieli on osin ronskia (puhutaan panemisesta, suihinotosta ja niin edelleen), toisaalta päähenkilön havainnot maailmasta välittävä hienosti ulkopuolisuuden ja vieraantuneisuuden sekä jatkuvan varuillaanolon tunteen:

Minä lasken kaikenlaista. Tupakantumppeja, puita, aidanrimoja, pilviä tai kivilaattoja puhelinpylväältä seuraavalle, punaisia kravatteja yhden iltapäivän aikana kaupungilla. Askelia toimistosta tehtaanportille. Niin pysyy maailma järjestyksessä, sanoin. 

Tyyliltään Müller tuo osin mieleen unkarilasen Ottó Tolnain.


sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Ravintolapäivä 19.5.2012, Helsinki

Sää todellakin suosi 19. toukokuuta viidettä kertaa järjestetyn Ravintolapäivän ravintoloita ainakin Helsingissä - aurinko paistoi koko päivän. Maailmanlaajuisesti ravintoloita oli avattu 711 kappaletta, joista yli kolmesataa Helsingissä. Valinnanvaraa siis todellakin oli. Nettisivut takkuilivat koko lauantain, joten kerrankin älypuhelimesta olisi ollut apua, tai toisaalta kaipasin painettua katalogia, jonka vaatiminen tällaisen tapahtuman suhteen tosin tuntuu nipotukselta. Suunnistin käsintehtyjen hajamuistiinpanojen perusteella ja päivääni mahtui kaksi makuelämystä.

Torkkelinmäen puistossa oli tarjolla tortillaa. Mikä oli ravintolan nimi tai miltä maailmankolkalta kokit olivat kotoisin, jäi arvoitukseksi. Ruoka oli kuitenkin maukasta. Tilasin vegetortillan, joka oli täytetty melko tulisella soijarouhekastikkeella ja juustoraasteella, lisukkeeksi oli salaattia, sipulia, kurkkua, tomaattikastiketta ja erinomaista itsetehtyä guacamolea.



Puistossa riitti tunnelmaa. Pari zombiewalkilta irtautunutta veristä zombieta paistatteli päivää nurmikolla, polttariseurue esitti blueskompilla Kaarlo Sarkian runoutta, kulman takana oli käynnissä jotkin kuvaukset, mistä juoksi yli-innokas järjestysmies katkaisemaan runonlaulannan, joka ei ilmeisesti sopinut taustaääneksi. Kaupungissa todellakin riitti tapahtumia lauantaiksi - samanaikaisesti oli käynnissä ainakin Ravintolapäivä, Kallio kukkii, Käpylän kyläjuhlat, Zombiewalk ja Alppipuistossa taidefestivaali Hekuma. Huh huh!

Iltanälkään aukesi Inkoonkadulla Late night Jazz café, joka tarjoili ruokaa ikkunasta kadulle jazzin tahtiin. Ja mitä ruokaa! Libanonilainen kasviskeitto oli paksua ja hyvin maustettua, sen kanssa tarjoiltiin saviruukussa paistettua leipää hummuksen ja tulisen tahnan sekä suolakurkkujen kera ja jälkiruoaksi vielä ihanan mehevä taateli-banaani-suklaakakku.



Ravintolapäivä - mikä ihana festivaali!

torstai 17. toukokuuta 2012

Platonin akatemia XVI



Kuudestoista Platonin akatemia järjestettiin Kallio-Kuninkalan kartanossa Järvenpäässä 16.5 ja sen teemana oli kohtaamisyhteiskunta. Tämä oli ehkäpä neljäs Platonin akatemia, johon olen osallistunut. Tapahtuma on yksi kevään kokohokohdista - on kerrassaan inspiroivaa päästä kauniiseen miljööseen kuuntelemaan ajatuksia herättäviä alustuksia ja osallistumaan työpajoihin. Tapahtuman tuottaa Tapio Turpeinen Tuusulan lukiosta, ja tapahtuma on tarkoitettu ensisijaisesti lukiolaisille.

Tänä vuonna aloitusseremonioiden (Agora Band: Wonderwall, rehtori Riitta Eeronheimo: alkusanat) jälkeen ensimmäisen alustuksen pitivät Aziza Hossain ja Karoliina Leisti aiheesta Oman elokuvan avulla osaksi yhteiskuntaa - puheenvuoro kohtaamisesta elokuvatyöpajan osallistujan ja ohjaajan näkökulmasta. Leisti on elokuvaohjaaja ja Hossain Afganistanista Pakistanin ja Iranin kautta Suomeen muuttanut nuori nainen, tämän kevään abiturientti.



Leisti kertoi ohjaajan näkökulmasta Myrsky-hankkeesta ja sen tavoitteista ja tuloksista. Erittäin koskettava ja havahduttava oli Hossainin Leistin jälkeen käyttämä puheenvuoro. Hossaini kertoi avoimesti elämäntarinastaan - Afganistanin sodasta, vanhempiensa kuolemasta, muuttamisesta Pakistaniin ja Iraniin ja sitten Suomeen, ja ennen kaikkea kokemuksistaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Hossainin kokemukset ovat erittäin rankkoja, mutta hänen puheenvuoronsa oli läpeensä elämänmyönteinen ja -haluinen, hänen viestinsä oli se, että ihminen kykenee mihin tahansa, jos hän vain haluaa sitä tarpeeksi. Hossain puhui myös voimakkaasti koulunkäynnin ja opiskelun puolesta: kuinka me täällä Suomessa hukkaamme helposti merkityksellisyyden mittakaavan - millaista on koulunkäynti Afganistanissa (telttakoulut, joissa istutaan maassa; kouluun tullaan vasta työpäivän jälkeen) tai Iranissa (ankaruus, fyysiset rangaistukset, erinomaisten palkitseminen, heikkojen julkinen rankaiseminen).

Leistin ja Hossainin alustusta kommentoi Aake Welling Tuusulan nuorisovaltuustosta. Aamupäivä jatkui Joonas Huttusen ja Jesse Tuomisen filosofisella performanssilla, jossa kritisoitiin koulutuksen epäkohtia, kuten (yo-)kirjoituskeskeisyyttä lukiossa. Tämän jälkeen Juha Savolainen luennoi otsikolla Tieteiden ja taiteiden kohtaamisesta. Savolainen pohti alustuksessaan tieteen ja taiteen eroja ja yhtäläisyyksiä filosofisesta näkökulmasta. Savolaisen alustusta kommentoi Riina Kujanpää Tuusulan lukiosta.

Aamupäivä jatkui työpajoilla, joissa oli kyllä mistä valita. Filosofit Vesa Korkkula ja Jaakko Pitkänen pitivät psykomaantieteellisen salakäytäviä etsimässä -työpajan. Filosofi Anita Välikankaan työpajassa käsiteltiin sukupolvia ja oikeudenmukaisuutta. Runoilija Lauri Vanhalan runopajassa pohdittiin kirjailijaksi kasvamista. Laura Wathénin työpajassa esiteltiin Elävää kirjastoa metodina, paikalla oli elävänä kirjana Tuula Nyman edustamassa romanikulttuuria. Kulttuuriantropologi Antti Filpun työpajassa keskusteltiin kulttuurien kohtaamisesta ja siitä, mitä tapahtuu, jos kulttuurit eivät kohtaa. Filosofi ja erityisopettaja Sami Luoto piti argumentaatiotyöpajaa Platonin akatemiaan ensimmäistä kertaa osallistuneille yläasteikäisille nuorille. Filosofian tohtori, kirjailija Mika Pekkola käsitteli työpajassaan globaalia etiikkaa. Lehtori Ari Ahokkaan työpajassa puhutti onnellisuuden psykologia.

Minä osallistuin Korkkulan ja Pitkäsen psykomaantieteelliseen pajaan. Aluksi Korkkula ja Pitkänen alustivat siitä, mitä on psykomaantiede. He lähtivät liikkeelle Guy Debordin kirjasta Spektaakkelin yhteiskunta. Alustuksen perusteella psykomaantieteessä on tarkoitus havahtua tilan käyttöön ja käyttötarkoituksiin ja kokeillen testata, miltä tuntuu käyttää tilaa totutusta poikkeavalla tavalla, sekä myös pohtia, mitkä instanssit tilan käyttämisestä päättävät ja kenelle tila kuuluu.

Työpajassa tehtiin salakäytävä-karttaharjoitus. Korkkula ja Pitkänen olivat repineet puhelinluetteloista kaksipuolisia karttasivuja. Sivuille oli merkattu punaisella rastilla  salakäytävän paikka. Kartan avulla piti suunnistaa sinne, missä salakäytävä on, sen jälkeen kääntää karttaa ja liikkua käännöksessä salakäytävää pitkin kartan toiselle puolelle, ja sitten suunnistaa sen avulla.

Ryhmämme lähti liikkeelle ehkäpä Nummelasta, ja salakäytävä oli sijoitettu järven rannalle. Ensimmäisen kartan mittakaava paljastui hyvin tarkaksi, mikä hämmensi suunnistettaessa. Salakäytävä johti Vihdin keskustaan, kirjastoon. Yritimme Vihdissä suunnistaa Evakkomuseoon, mutta sitä emme koskaan löytäneet. Sen sijaan päädyimme terveyskeskukseen, ja matkalla tutustuimme hevosenmuotoiseen kunnantaloon, hieman kuivuneeseen vesiputoukseen, vesiputoksen alkujärveen uponneisiin kirkon raunioihin sekä Laatan alueeseen ja vesitorniin.

Tällaisessa suunnistuksessa sovelletaan alueeseen siis jonkin toisen, "väärän" alueen karttaa, ja katsotaan, miten se vaikuttaa kokemusmaailmaan. Sanoisinpa, että hyvin avartavasti. Sen lisäksi suunnistaminen oli tosi hauskaa - oli mahtavaa päästä vähän leikkimään!

Lounaan jälkeen Platonin akatemia jatkui yläkoulujen väittelykisalla, taiteellisella ohjelmalla sekä yhteisellä keskustelulla ensi vuoden Platonin akatemian teemasta. Lopuksi Agora-projekti esitteli avoimessa seminaarissa tämänvuotista Italian-matkaansa otsikolla Valta, uskonto ja moraali - roomalaisuutta etsimässä.






Jo Nesbø: Pelastaja

"Hän oli neljätoistavuotias ja varma siitä, että jos hän puristaisi silmät tiukasti kiinni ja keskittyisi, hän pystyisi näkemään tähdet katon läpi."


Johnny Kniga pokkari 2010. Suom. Outi Menna. Alkuteos Frelseren 2005. 607 s.


Pelastaja on tasaisen varmaa Jo Nesbø -dekkarilaatua. Juoni rullaa hyvin eteenpäin, päähenkiö Harry Hole on tuttu alkoholi- ja naisongelmien kanssa painiva oma itsensä ja tapahtuva rikos linkittyy lähihistoriaan eli on aikalailla nykyajassa kiinni. 

Nesbø kirjoittaa ajankohtaisista aihiesta taitavammin kuin Remes, jonka henkilöhahmot ovat hyvinkin yksiuloitteisia. Ei sillä, että Harry Hole olisi mitenkään dekkaripäähenkilöstereotypioista irrallinen hahmo, mutta hänessä on jotain inhimillistä - vaikka hän tekeekin parhaat ratkaisunsa intuitiivisesti seuraten tunteitaan ja kihelmöintiä takaraivossaan, vaistonsa varassa, mikä puolestaan tuo teoksiin pienen naiivin vireen, mutta paradoksaalisesti herättää lukijassa luottamusta hänen ratkaisujaan kohtaan.

Jos jokin Nesbøn dekkareissa, kuten myös tässä, häiritsee, niin toimintaleffoista tuttu väkivalta. Romaanissa on yksi ällöttävä silmäkohtaus, joka tapahtuu yhtäkkiä ja ilman ennakkovaroituksia. No, ehkäpä fiktion poliisimaailma vain on väkivaltainen.

Koukuttava je helppo lukukokemus, joka saa ajattelemaan sitä, miten sota vaikuttaa yhteiskuntaan ja sen rakenteisiin päätyttyään. Tapahtuneet asiat ja menneet valtasuhteet eivät kuitenkaan lakkaa olemasta noin vain, vaikka ne virallisesti lakkautettaisiinkin.

maanantai 14. toukokuuta 2012

Ville Ranta: Paratiisisarja

 

"MIKÄÄN EI HOUKUTTANUT MINUA ennen kuin sinä tulit."


WSOY 2010. 72 s.

Sarjakuva-albumi Paratiisisarja antaa oman tulkintansa siitä, mitä oikein tapahtui Paratiisissa, miltä hyvän ja pahan tiedon puusta syömisen seuraamukset tuntuivat itse kustakin osapuolesta ja säästyikö pala Paratiisia myös maan päälle. Jumalan vanhatestamentillista inhimillisyyttä korostetaan ja Ranta ottaa kantaa myös lihansyömiseen. Personoitu Kuolema keventää tunnelmaa ja vaikuttaa hahmona isällisemmältä (tietäväisemmältä, ohjaavammalta) kuin kiukutteleva ja loukattu Jumala.

Kuvitus on osin hyvinkin lihallista ja eroottista, ja myös aiheensa puolesta teoksen voi ajatella liikkuvan tabuaiheissa. Toisaalta Raamatun kertomusten uudelleenkirjoittaminen ja -tulkitseminen on kiehtonut taiteilijoita halki historian ja aihe on ajattomuudessaan alati puhutteleva. Rannan tulkinta peilaa myös aikamme arvoja.

torstai 10. toukokuuta 2012

Michel Houellebecq: Alkeishiukkaset

"Ennen muuta tämä kirja kertoo miehestä, joka eli suurimman osan elämästään Länsi-Euroopassa, 20. vuosisadan jälkipuoliskolla."


WSOY pokkari 2011. Suom. Ville Keynäs. Alkuteos Les particules élémentaires, 1998. 334 s.

Alkeishiukkaset on lukukokemus, josta on jälikäteenkään vaikeaa sanoa, oliko se hyvä vai ei. Romaanin keskushenkilöitä ovat veljekset (tai velipuolet) Bruno ja Michel, ja tarinan aikana käydään takaumina lävitse heidän lapsuuttaan ja nuoruuttaan nykyisestä nelikymppisyyden hetkestä käsin.

Bruno on seksihullu, Michel puolestaan kyvytön tuntemaan rakkautta. Tämän kieroonkasvamisen syyksi esitetään "hippiäiti, joka hylkää pojat jo lapsina". Teoksen loppuosassa hippiliike näytetään jopa saatananpalvonnan ja sadismin taustana. Muutoinkin 60/70-luvun kukkaislasten kuvaus on varsin armotonta: liikkeen hengellisen sisällön tehtäväksi osoitetaan  sisäisen tyhjyyden peittäminen ja ihmisten vanhenemisen kieltäminen tai häivyttäminen. Hippiliike johtajineen asetetaan ahneeseen, jopa perverssiin tai pedofilistiseen valoon.

Kerronta vaihtelee suorasukaisten seksikuvausten ja tieteellisen teoretisoinnin välillä. Onko romaani lähinnä pornoa vai onnistuuko se paljastamaan jotain nykymaailman aatteellisesta tilasta - en osaa vastata tähän kysymykseen, ainakaan yhden lukukerran perusteella. Eikä romaani niin mielenkiintoinen ole, että siihen tarttuisi samantien uudestaan selvittääkseen asian. Jokin teoksessa jäi kuitenkin askarruttamaan, joten ei se täyttä humpuukia voi olla.

Sarjakuvailtapäivä: Ville Tietäväinen (WSOY)

WSOY:n sarjakuvailtapäiväkaffeilla puhujavieraana oli sarjakuva-Finlandian 2012 voittanut Ville Tietäväinen. Tietäväinen kertoi taustoja teoksestaan Näkymättömät kädet. Näkymättömät kädet kertoo marokkolaisesta paperittomasta, joka saapuu Eurooppaan - mitä siitä yksityiskohtaisesti seuraa, on minulle toistaiseksi teosta lukemattomana hämärän peitossa. Tuloksena ei kuitenkaan mitään yltiöpositiivista sukseeta, sen verran ymmärsin.

Tietäväinen kertoi tehneensä teosta viisi vuotta, ja tapahtumat voisivat realistisesti sijoittua 2000-luvun alkuun. Hän tutustui siirtolaisuuteen Espanjassa ja Marokossa Marko Juntusen kanssa (Juntunen on väitellyt tohtoriksi Marokon ja Espanjan välisestä laittomasta siirtolaisuudesta - ei siis ihan amatööriopas). He tapasivat paperittomia siirtolaisia ja kuuntelivat heidän tarinoitaan Espanjan Almeriassa. Matkalta syntyi myös kuvareportaasi Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen. Vaikka kuvareportaasin ilmestymisestä on aikaa, mieleen muistui elävästi ankeat kasvihuonekuvat kuin myös mielikuvat espanjalaisten tomaattien ja kurkkujen eettisyydestä... Inhottava Tietäväisen kertoma yksityiskohta oli se, mitä tehdään paperittomuudesta Espanjassa kiinni jääneille, heille, joita ei myöskään voida "palauttaa" minnekään, koska palautusosoitteesta ei ole selkoa: heidät toimitetaan Almeriaan...

Marokon puolella Tietäväinen ja Juntunen kohtasivat köyhien ja tulevaisuudentoivottomien alueiden nuoria miehiä, joille laittomasti veneellä Eurooppaan yrittäminen näyttäytyi suorastaan miehuuskokeena - joka ei sitä yritä, ei ole mies tai mikään. Veneen käyttäminen on myös seikka, joka sijoittaa tarinan nimenomaan 2000-luvun alkuun. Nykyään Tietäväisen mukaan Euroopan ympärille on rakennettu korkeammat muurit, eikä veneily enää kannata, vaan on keskitytty laittomien asiakirjojen laatimiseen. Näkymättömät kädet -teoksessa dokumentin ja fiktion suhde on noin 50/50.

Olen aika lailla sarjakuvaneitsyt. Olen vierastanut sarjakuvaa suunnilleen yhtä paljon kuin fantasiaa - viime keväänä ryhdistäydyin fantasian suhteen sen verran, että luin Potterit, joita tosifantastikot eivät ehkä edes pidä fantasiana. Yllätyin positiivisesti. Sarjakuvatuntemukseni rajoittuu lähinnä Aku Ankkaan ja Kirkko&Kaupunki-lehden sekä entisiin älyttömiin että nykyisiin Ville Rannan yksikuvaisiin näkemyksiin maailmasta sekä Fingerporiin ja Wullmorganthaleriin - varsin pintaraapaisutasolla siis liikutaan. Olen kuitenkin tuntenut varovaista kiinnostusta "oikeaa" sarjakuvaa kohtaan, eikä siihen tutustumisessa huonoin aloitus varmastikaan ole F-voittaja.

Iltaman toinen osio oli Petri Koikkalaisen vetämä sarjakuvapaja, joka oli kohdennettu mainiosti minunkin lisäkseni neitseelliseltä vaikuttavalle yleisölle. Koikkalainen havainnollisti hienosti tekemisen kautta sarjakuvan ehtoja ja ilmaisukeinoja sekä oli muutoinkin piristävä ja mukaansatempaava esiintyjä, joka ei kuitenkaan millään lailla kosiskellut yleisöä tai kehunut ihmisten olematonta osaamista. Oli hauskaa päästä pitkästä aikaa nauramaan sekä itselle että muille! Tällainen työpaja piristäisi kummasti päivää jos toistakin - Koikkalainen järjestää työpajoja Sarjakuvakeskuksen kautta, mistä pajoja on mahdollista tilata myös muualle. Kannattaa pitää mielessä!