maanantai 30. joulukuuta 2013

Anja Snellman: Pääoma

 

"Kaikki mikä on tarpeen Marun ymmärtämiseksi liittyy kolmeen tarinaan: tarinaan Marun syntymästä sodan viimeisenä päivänä, tarinaan Kuolemattomasta Karhuttaresta ja tarinaan Komerojumalasta."


Otava 2013. 299 s.

Anja Snellman on omaelämäkerrallinen kirjailija ja Pääoma on omaelämäkerrallinen romaani. "Pääoma on Anja Snellmanin tähänastisen tuotannon henkilökohtaisin teos", toteaa kansilieve. Pääoma kertoo Marun, Snellmanin sisaren, tarinan. "Halusin että sisareni nimi sanottaisiin monta kertaa, että siitä puhuttaisiin, että se lukisi lehtien sivuilla, että se painettaisiin kuvien alle, että sitä kommentoitaisiin kaikkialla maailmassa." Alaotsikoltaan teos on "romaani, requiem".

Marulla on kitalakihalkio, jonka vuoksi hän ääntää vaikeaselkoisesti. Marulla on reuma, jonka vuoksi hän kävelee vaikeasti. Ihmiset suhtautuvat Maruun niin kuin erilaisuuteen - sellaiseen erilaisuuteen joka ei ole cool - suhtaudutaan. Niinpä Marusta tulee omiin oloihinsa vetäytyvä.

Romaanin kertojana on Marun pikkusisko Anja, Anu. Pääoma on romaani rakastamisesta ja häpeästä, etäisyyden ottamisesta ja läheisyydestä, huolehtimisesta ja oman onnensa nojaan jättämisestä, yrityksestä ymmärtää ja turhautumisesta: "Tänään minä olen päättänyt että se on jännittävä eikä tylsä. Juuri tänään minä olen vakuuttunut että se on salaviisas eikä tyhmä. Jonkun mielestä sen kieli voi olla töksähtelevää, kun se sanoo vain yhden asian kerrallaan. Ja hitaasti. Mutta minusta se kuulostaa haastavalta. Ja niin minusta tulee kärsivällinen. Minä en melkein koskaan hoputa. Lopulta se saa kumminkin asiansa sanottua. Omia jalkojaan kauemmas ei kukaan pääse." 

Keskiössä ovat siis elämän ristiriidat ja niistä aiheutuva syyllisyys: "Muut ensin. Maru ensin. Anna paikka toiselle. Tuo tuossa ennen sinua. Aina on joku sinua heikompi, hitaampi, vähemmän saanut. Syyllisyys lähimmäisestä, jota en ole synnyttänyt tähän maailmaan, jonka puutteisiin en ole syypää."

Pääoma onnistuu tarkastelemaan häpeän ja syyllisyyden sekä vastuun ja velvollisuuden kysymyksiä ajatuksia herättävästi. Toisen (ja toiseuden) ymmärtäminen näyttäytyy arvoituksena, jota ei ehkä voi ratkaista. Pääomassa on siis myös armollisuutta, kuten kuolemassakin voi olla armollisuutta - alku ja loppu rajaavat kokonaisuuden.

Kuolema rajaa paitsi kuolevan elämän, myös eloon jäävien. Maru on kertojan lisäksi kertojan lapsuuden perheen viimeinen eloonjäänyt, ja kun Maru kuolee "tunnen itseni todella orvoksi, mitä todellisuudessa olenkin. Maan äärissä orpo. Koko lapsuuden perhe mennyt menojaan".

Mikä on riittävä elämä? Riittävän hyvä - tai hyvä? Lopun kuolemanpohdintojen poleemisuudessa ja luettelollisuudessa kuuluu Snellmanin (Kaurasen) varhaisemman tuotannon kipakka ääni:

"67-vuotinen elämä on riittävä elämä,se on elämä siinä missä joku muukin mitta, olkoonkin että siihen kuului oman ruumiin hiipumista ja hivutustakin, henkistä ja fyysistä kipua, torjuntaa ja vähättelyä, oma määränsä irtoavia hampaita hiuksia munasoluja, sumenevia verkkokalvoja, lääkkeitä, ristisanoja, television lumisadetta.
Jumalauta, elämisen arvoinen elämä.
Te ja teidän mittapuunne.
Paljon onnea vaan."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti