Graçan kalaravintola, Lissabon

En ole missään ikinä syönyt niin hyvää kalaa kuin täällä!

Graçan aukiolla, Largo da Graçalla, sijaitsee useita leipomoita ja ravintoloita, jotka kaikki näyttävät varsin kansanomaisille - niin ulkoa kuin sisältäkin. Myös annosten hinnat ovat erittäin maltillisia - erilaisia päivän kaloja on tarjolla viidestä kymmeneen á la carte -menun rinnalla, ja päivän kala -annokset maksavat noin kymmenen euroa lisukkeineen.

Tämä ravintola - kenties nimeltään Churrasco da Graça Restaurante? - sijaitsee aukion raitiovaunupysäkkien kohdalla lehtikioskin takana, missä itse asiassa on aivan vierekkäin noin kolme ravintolaa, joten oven suhteen kannattaa olla tarkkana. Pariloitu lohi on juuri sopivan mehukasta ja suolaista, pariloitu tonnikala samoin. Tässä ravintolassa kannattaa ehdottomasti käydä syömässä!

Sén katedraali, Lissabon

Sén katedraali muistuttaa ulkoa ruusuikkuinoineen Notre Damea ja näyttää kerrassaan vakuttavalta. Sisältä katedraali on puolestaan jonkinmoinen pettymys - se on yllättävän karu ja ankea, lähestuulkoon betonibunkkeri. 

Koska Lissabonin kirkkoihin ei ollut sisäänpääsymaksua, voi tömänkin käydä vilkaisemassa, mutta en missään nimessä suosittelisi jonottamaan sisään.

Lost in Esplanada, Lissabon

Lost in Esplanada on värikkään hippimäinen kahvila tai baari Bairro Alton kaupunginosassa muutaman askeleen päässä Bairro Alton kaupunkiin päin antavan näköalatasanteen, Miradouro de São Pedron de Alcantaran huikeista maisemista.

Talviaikaan Lost in Esplanadan terassi on muovitettu, joten maisemasta, ruoasta ja juomasta voi nauttia hytisemättä. Toastit ovat valtavia, wrapit puolestaan lähinnä koristemaisia. Tunnelma on loistava!

Igreja da Graça, Lissabon

Graçan kirkko on ulkoapäin vaalean laatikkomainen, mutta sisältä näkemisen arvoinen. Kokonaisuus on hörselöisen koristeellinen aina kattoa myöten. Tunnelmaa messujen välille kirkkoon on luotu klassisella musiikilla, joka sopii erinomaisesti ympäristöön.

Graçan kirkon oven edessä aukeaa miradouros, näköalatasanne keskustan suuntaan Mourarian yli. Puiden alla on myös kahvila.

Lissabonin tällä reunalla on kovin vähän puistoja ja poikkeuksen tekee Graçan kirkon edessä oleva pieni mutta viihtyisä puisto, jonka penkeille paistavasta auringosta kannattaa pysähtyä nauttimaan paikallispappojen kanssa. Kirkon taakse jää sinisin azulejo-koristelaatoin päällystetty talo, joka on hyvä maamerkki, jos kirkon sijaintia tarkastelee kaupungin toisen puolen kukkuloilta.

Mosteiro de São Vicente de Fora, Lissabon

São Vicenten luostarikirkko kohoaa Graçan ja Alfaman kaupunginosien välimailla suurena valkeana monumenttina.

Sisältä se antaa yllättävänkin karun vaikutelman - alttaritaulut toki ovat koristeellisia ja niissä ei ole kullassa säästelty, mutta kiviset seinät ja katto ovat hyvin hillitysti koristellut ja kuvia, maalauksia kirkossa ei ole käytännössä ollenkaan.

Lissabonin eläintarha

Lissabonin eläintarha on iso - siellä asustaa yli 2000 eläintä ja 380 eläinlajia. Sisäänpääsylippu on ehkä kallein ikinä (18,50 e aikuiselta), mutta ehdottomasti maksamisen arvoinen. Talvisena arkipäivänä eläimiä sai ihastella varsin rauhassa.

Seerpraeleganssi toivottaa vieraan tervetulleeksi eläintarhaan.

Kotieläinosaston nukkuvat lampaansukulaiset leppostelivat auringonpaisteessa. Porsasta ei näkynyt - oliko se kokenut joulun?

Tekninen lemuri hifistelee?

Hurmaavat virtahepovauvat! Aikuisvirtahevot vain paistattelivat päivää kerääntyneenä kasaan, mutta vauvavirtahevot kävivät laiskottelun lomassa aterioimassa.

Kirahveja oli paikalla ilahduttavan monta, ainakin kuusi!

Elefanttia nautitutti karahkan pureskeleminen.

Erilaisia apinaväestön jäseniä elelee eläintarhassa runsaasti, niin pieniä kuin suuriakin, tummia, vaaleita ja oransseja, leikkisiä ja lasikottelijoita.

Myös kaikenkarvaisia kissaeläimiä oli runsaasti - eniten katseltavaa tarjosivat eloisat pantterit.

Feira da Ladra, Lissabon

Feira da Ladra on Lissabonissa tiistaisin ja lauantaisin järjestettävä ulkoilmakirpputori, joka myyntiartikkelien monimuotoisuudessaan tuo mieleen Pariisin Puces de Montreuilin ja kaupunkimaisemaan sijoittumisessaan - virallisesti kirpputori sijaitsee Campo de Santa Claran puistikossa Graçan kaupunginosan liepeillä, mutta käytännössä se levittäytyy varsin villisti ympäröiville kaduille - se tuo mieleen suomalaisen Siivouspäivä-tapahtuman (2013, 2012).

Suomeksi tapahtuman nimi tarkoittaa varkaan markkinoita, mitä toisaalta voinee pitää ironisena nimenä, mutta oma myyntipisteensä oli myös i-tuotteilla (iPhone, iPad...), mikä oli humoristisella tavalla silmiinpistävää.

Tavaraa on todellakin tarjolla laidasta laitaan, niin tavallisten ihmisen myymiä käytettyjä vaatteita ja krääsää kuin huonekaluja, ruuveja ja kaikenlaisia koneita, koruja, taidetta ja turistiroinaa.

Ehdottomasti vaeltelemisen arvoinen kokemus! Myyjät alkavat saapua paikalle jo aamuhämärissä, ennen kuutta, mutta vielä puolenpäivän aikaankin pystytellään uusia kojuja.

Castelo de São Jorge, Lissabon

Lissaboniin tutustuminen kannattaa ehdottomasti aloittaa São Jorgen linnoituksesta, jonne päätyy helposti sen kummemmitta suunnitteluittakin. Lissabon on kaupunki, jossa ei ole liikaa puistoja, ja São Jorge näyttäytyy vehreänä keitaana - jonne sitten yllättäen onkin sisäänpääsymaksu, sillä kyse on paitsi puistosta ja miradouros-näköalapaikasta, myös historiallisesta kohteesta.

Ensimmäinen asutus São Jorgen alueella on peräisin rautakaudelta, 600-700-luvuilta ennen ajanlaskun alkua, ja tältä kaudelta on säilynyt joitain raunioita. Linna itsessään on peräisin 1000-luvulta, ja sen jälkeen se on kokenut kristittyjen valloituksen, erinäisiä kuninkaallisia käänteitä, armeijan omistuksen ja lopulta 1900-luvulla kunnostuksen kansalliseksi monumentiksi, jona se nykyäänkin palvelee.

São Jorgeen on siis mahdollista tutustua historiallisena monumenttina, mutta leppoisampi näkökulma on pakata eväskori, maksaa sisäänpääsy ja viettää alueella aikaa ihaillen upeaa näköalaa kaupungin yli ja nauttia kauniista puutarhamaisesta miljööstä.

Dikotominen blogihaaste

HeidiBee Viiden jälkeen -blogista haastoi minut vastaamaan kirjakysymyksiin. Tämä on ensimmäinen blogihaasteeni, ja tässä vastauksia haastekysymyksiin:

1. Kova vai pehmeä?

Nautin molemmista.

2. Klassikko vai uutuus?

Uutuuksille altistuu helpommin, klassikkojen ääreen on hakeuduttava. Klassikoissa virkistävää (ja joskus myös vieraannuttavaa) on niiden maailman erilaisuus, todellakin hyppy pois tästä todellisuudesta.

3. Kotimainen vai ulkomainen?

Tunnen paremmin kotimaista. Mielestäni on hyvä lukea alun perin äidinkielellä kirjoitettua kirjallisuutta, se tulee kielellisesti lähemmäs ja on useammin kielellisesti luovaa. Toki hyviä suomennoksia on, yhtä lailla kuin kehnosti kotimaisella kirjoitettuja (toimitettuja?) teoksia.

4. Käännettynä vai alkuperäiskielellä?

Luen lähinnä suomennoksia, harvoin alkuperäiskielellä tai muille kielille käännettynä, ja silloinkin lähinnä joko kielitaidon ylläpitämisen tai pakon näkökulmasta.

5. Kotona vai matkalla?

Ehdoton sekä että! Lukeminen on olennainen osa matkailua mutta myös kotoilua.

6. Fakta vai fiktio?

Fiktio. Altistun työssäni enemmän tai vähemmän asiateksteille, joten vapaa-ajallani kaipaan fiktion maailmaa. Tosin ajoittain kaipaan myös yliopistoon, ja silloin luen oman alani tietokirjallisuutta.

7. Yksi kerrallaan vai pinosta valikoiden?

Olen kirjapuristi: luen mieluiten kirjan kerrallaan ja alusta loppuun. Tosin sekoittelen lajeja: runokirja, romaani ja tietokirja voivat olla kesken rinnakkain, ja toisinaan kaipaan taukoa jossain teoksessa, jolloin saatan lukea väliin jonkin toisen.

8. E- vai ääni?

Luin ensimmäisen e-kirjani tässä vuoden sisällä, ja se oli yllättävän miellyttävä kokemus. Äänikirjoja en juuri kuuntele, mutta ääneen lukemisesta ja sen kuuntelemisesta nautin – mutta siis vain livenä.

9. Laina vai omistus?

Lähtökohtaisesti molemmat. Tosin on myös kirjoja, jotka haluan myös omikseni, jotka tuntuvat hyvältä käden ulottuvilla.

10. Netti vai divari?

Netti tarpeeseen, divari fiilisteville altistumishetkille.

Haastan mukaan kirjapohdintoihin Lukuprosessissa-blogin EliT.:n, Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanan, Tea with Anna Karenina -blogin Nooran sekä Kirjainten virrassa -blogin Hannan seuraavin kysymyksin:

1. Unohtumaton kirja lapsuudestasi?

2. Kirjailija, jonka seuraavaa teosta odotat?

3. Kirja, joka oli hyvä, mutta jota et halua lukea uudelleen?

4. Kirja, jota et suosittelisi muille?

5. Kirja, jonka maailmaan kaipaat takaisin?

6. Kirja, jonka kielestä nautit?

7. Kirja, jonka kannet tekivät sinuun vaikutuksen?

8. Kirja, jonka päähenkilöä kadehdit?

9. Kirja, joka ei jätä rauhaan?

10. Kirja, josta haluaisit nähdä elokuvan?

Osallistukaa, jos elämässä on sopiva osallistumishetki!

Juha Hurme: Hullu

"Ensimmäisen kerran kuolin Ruotsissa 1980-luvun alussa vähän yli parikymppisenä."

Teos 2012.  248 s.

Hullu on Juha Hurmeen omaelämäkerrallinen romaani, joka kertoo hulluksi tulemisesta, todellisuudesta toiseen lipeämisen kokemuksesta, päätymisestä mielisairaalaan ja lopulta sieltä ulos.

Hullu on varsin raskasta luettavaa. Sanallistettu ahdistus ei ole missään mielessä viihdyttävää, vaikka villi ja vapaa assosiointi (niin kertojaminän kuin  muidenkin hänen mieleisairaalassa kohtaamiensa hullujen) toisaalta tuntuu tuoreelta, toisaalta vain surulliselta.

Kertojaminä tarkkailee itseään viiltävästi: "Mietin, että teenkö mitään aidosti. Vai pelaanko arjen teatteria, jotta syntyisi juttuja. Rakastun, jotta saan aineistoa rakastumisesta. Eroa, että tietäisin, kuinka kovaa sekin voi olla. Panen äitini kuolemaan, että pääsisin kuoleman kylkeen nuuhkimaan, tekemään muistiinpanoja ja poimimaan matoja."

Romaaniin upotetut muut kertomukset, joita minäkertoja tuottaa mielisairaalassa, laajentavat romaanin todellisuutta minän ulkopuolelle mutta ovat mielestäni osin varsin raskassoutuisia. Romaanin kieli on havainnoiltaan terävää - Hurme on loistava esiintyjä ja samaa maanisuutta ja provokatiivisuutta on tässäkin teoksessa.

Itse en erityisesti nauttinut tämän romaanin lukemisesta. Lukutoukan kulttuuriblogissa Krista pitää kirjaa humoristisena mutta kritisoi sen mise en abyme -rakennetta, Kello viiden jälkeen -blogin HeidiBee tykkää ja perustelee näkemyksensä kiinnostavasti.

Hugh Howey: Siilo

"Lapset leikkivät, kun Holston kapusi kohti kuolemaansa."

Like 2013. Suom. Einari Aaltonen. Alkuteos Wool, 2013. 573 s.

Dystopia, täältä tullaan! Hugh Howeyn Siilo on maailma maan alla. Maanpäällinen maailma on tuhoutunut ja ihmiset asuvat maanalaisessa, yli satakerroksisessa Siilossa, jossa vallitsee tarkka hierarkia. Ylintä kerrosta, josta avautuu monitorien kautta näkymä ulkomaailmaan, asuttavat pormestari ja seriffi, Siilon keskitasolla sijaitsee huipputärkeä IT-osasto, syvätasolla koneosasto jauhaa energiaa ja pitää yllä Siilon konkreettisia toimintoja. Puutarhat ja eläinkasvattamot tuottavat ruokaa, kasvit kasvavat muulloksessa, jonka ravinteet ovat peräisin kuolleista. Kiertokulku on täydellinen, Siilo on toimiva yhteiskunta - tai siltä näyttää.

Kovin rangaistus, jonka seriffi voi langettaa, on puhdistustuomio. Puhdistusta suorittamaan voi joutua orwellilaisesta väärinajattelusta, Siilon maailman jatkuvuuden kyseenalaistamisesta, isien perinnön uhmaamisesta. Puhdistus on kauhea rangaistus, se tarkoittaa karkotusta Siilon ulkopuolelle: karkotettu puetaan avaruusuvun kaltaiseen suojahaalariin, hän poistuu ulos ilmalukon kautta, puhdistaa Siilon ulkomaailmaan antavat ikkunat niihin kerääntyneestä liasta ja pölystä, ja kulkee kohti kukkulalla siintävää aavekaupunkia, kunnes myrkkykaasujen syövyttävän vaikutuksen läpäistyä suojapuvun tuupertuu maahan...

Howey kuvaa luomaansa maailmaa uskottavasti ja mukaansatempaavasti. Kerronnan näkökulma vaihtelee eri henkilöhahmojen välillä. Kun epäilys Siilon todellisuutta kohtaan kerran herää, sitä on vaikeaa tukahduttaa. Lukija johdatetaan epäilyn syövereihin eri näkökulmista koukuttavalla tavalla.

Siilo käsittelee dystooppisia peruskysymyksiä todellisuuden todenmukaisuudesta ja olemassaolosta, hyvyydestä ja pahuudesta. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta romaanin todellisuus on mielenkiintoinen, sillä se käsittelee myös kysymyksiä yhteiskuntaluokista, vallankumouksesta ja sodasta. Siilo on varsin selkeästi luokkayhteiskunta, onhan se jaettu konkreettisesti kerroksiin, jotka on lisäksi jaettu kolmeen tasoon, syvätasoon, keskikerroksiin ja ylätasoon. Kaikilla tasoilla asuvien ihmisten panosta tarvitaan Siilon maailman ylläpitämiseen, mutta todellisuus on silti hyvin hierarkkinen ja kolme tasoa (lukuun ottamatta IT-osastoa, joka muodostaa todellisuuden todellisuudessa) muodostavat kukin omantyyppisen ilmapiirinsä. Viestintä ja liikkuminen Siilon sisällä eivät ole kovin helppoa, sillä sähköinen viestintä on kallista ja hissiä Siilossa ei ole - matka kerrostasojen välillä on käveltävä, tai viestejä voi toki välittää myös kantajien avulla.

Uudistusta janoavassa ja kipeästi vaativassa tilanteessa romaani panee toivonsa alaluokkiin ja mahdollisesti joihinkin yläluokan henkilöihin, keskiluokasta se sen sijaan maalaa varsin synkän kuvan: "Suurin osa keskikerroslaisista samaistuu ylätasolaisiin. -- He käyvät katsomassa näkymää [ulkomaailmaan] ja syövät ulkomaailmassa niin usein kuin voivat, ihan vain päästäkseen kapuamaan ylätasolle." Keskiluokka siis samastuu yläluokkaan ja haluaa pikemminkin pitää konservatiivisesti vallitsevaa tilannetta yllä muutoksen sijasta, siinä toivossa, että heillä joskus todellisestikin olisi mahdollisuus nousta yläluokkaan, johon he henkisesti samastuvat.

Siilo on sujuvasti ja vetävästi kirjoitettu romaani, jonka todellisuus alkaa paljastua ja sitä myöten muuttua sivu sivulta tarinan edetessä. Kannattaa lukea!

Siilosta muualla blogimaailmassa kirjoittavat muun muassa Niina T. Yöpöydän kirjat -blogissa ja Leila S. Pihin naisen elämää -blogissaan.