"Jäämerentie tie etenee suorana valkoisessa maisemassa, ja painan kaasua."
Otava 2012. 333 s.
Heidi Könkään Dora, Dora -romaani käsittelee Lapin sotaa kuin myös aiemmin keväällä lukemani Katja Ketun Kätilö. Siinä missä Kätilö oli naturalistisuudessaan varsin ristiriitainen kokemus, Dora, Dora on psykologisuudessaan ainakin minulle huomattavasti helpommin lähestyttävä teos, jossa ajankuva välittyy hienovaraisempien kielellisten yksityiskohtien kautta.
Dora, Dorassa henkilöhahmogalleria koostuu Hitlerin valtakunnanarkkitehti Albert Speerin Jäämeren rannalle suuntaavasta seurueesta. Speer kokee Hitlerin hylänneen hänet ja kaipaa pimeyttä ja etäisyyttä selvitelläkseen ajatuksiaan, ja niinpä hän on valinnut joulun 1943 matkakohteekseen Jäämeren - romaanin tapahtumat sijoittuvat siis hyvin samoihin maisemiin Kätilön kanssa.
Speerin seurueeseen kuuluvat hänen sihteerinsä Annemarie, kaksi esiintyvää taiteilijaa - taikuri ja viulisti - sekä suomalainen tulkki. Romaanin kertojia ovat Speer, Annemarie, taikuri ja tulkki. Tapahtumia, tuntemuksia ja kokemuksia kerrotaan lyhyehköissä luvuissa eri kertojien näkökulmasta ja jokaisella kertojalla on tunnistettava tapansa havainnoida maailmaa. Tekniikka tuo näkyviin hienosti henkilöhahmojen psykologiaa ja näyttää miljööt ja tapahtumat ristivalossa.
Ennen kaikkea romaani on Speerin matka kohti pimeyttä ja yksinäisyyttä. Annemarien hahmon kautta näytetään sota-aika naisen silmin, mutta siten, että varsinaiset sotatapahtumat ovat aina kaukana - tosin Annemarie tietää Saksan keskitysleiriarkkitehtuuristakin varsin tarkasti, koska hän puhtaaksikirjoittaa kaikki Speerin kirjeet, mutta mitä ja miten hän ymmärtää kokonaisuuksia, on katsomisen tavasta kiinni. Annemarien mies on passitettu itärintamalle, ja miehen kohtalo askarruttaa Annemarieta.
Tulkki on romaanissa (kahden tai useamman) kielen ja kulttuurin välissä, osin näköalapaikalla sotaan ja rintamiin, osin vain työläisenä, näkymättömänä. Taikurin kertojarooli on jossain määrin näkökulmaltaan samanaikaisesti sekä keventävin että ahdistavin, taikurista on rakennettu hieman klovnimainen, karnevalistinen mutta surullinen, ulkopuolisen tarkkailijan hahmo.
Henkilöhahmoista kaikki tuntevat sota-ahdistusta omalla tavallaan, jokainen heistä myös tuntee irrallisuutta ja ulkopuolisuutta, mutta eri syistä, suhteessa eri asioihin ja eri asetelmiin. Henkilökuvaus tavoittaa uskottavasti sodan ilmapiirin, juurettomuuden ja alati ailahtelevan tunteettoman kylmyyden ja voimakkaat, impulsiiviset tunteenpurkaukset:
"Ne, jotka tulevat pimeässä toisiaan kohti, eivät voi koskaan sietää valoa. Valo on räikeäää, jotenkin sopimatonta. Kostea, lämmin kellarinhämärä tekee hyvää, sellainen, missä silmät eivät voi kieltää mitään."
Jäämerenrannan kaamospimeydessä ahdistus ja kohtalot eskaloituvat kuten samanaikaisesti Saksan monen rintaman sota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti