Sarah Waters: Yövartio

 

"Tällainen ihminen sinusta on siis tullut, Kay sanoi itselleen, ihminen jonka kellot ovat pysähtyneet, ja joka päättelee ajan siitä milloin joku tietty rampa ilmestyy vuokraisännän oven taakse."

Tammi 2007. Suom. Liisa Ryömä. Alkuteos The Night Watch, 2006. 509 s.

Sarah Waters oon romaaneissaan loistava kuvaamaan aikaa, johon tapahtumat sijoittuvat, sekä henkilöhahmojen välisiä suhteita. Olen aiemmin lukenut Watersilta romaanin Vieras kartanossa (2009), josta pidin paljon, koska kartanoromantiikka on mahtavaa kesälukemista ja Waters onnistui luomaan teoksessaan hienoja vastakkainasetetteluja eri maailmankuvien välille ja täten kuvaamaan 1940-luvun murrosta.

Yövartionkin juoni sijoittuu 1940-luvulle, vuosiin 1947, 1944 ja 1941, ja juuri tässä järjestyksessä - tapahtumia ja ihmissuhteita sekä kohtaloja aletaan keriä auki takautuvassa järjestyksessä. Tapahtumapaikkana on sotavuosien ja sodan jälkeinen Lontoo, joka näyttäytyy useiden nuorten aikuisten näkökulmasta. Temaattisesti Waters käsittelee romaanissaan kiellettyä rakkautta: avioliiton ulkopuolista suhdetta ja homoseksuaalisuutta - suurella osalla päähenkilöistä on ainakin jonkinlaisia homoseksuaalisia kokemuksia.

Kay on nuori nainen, joka työskentelee sodan aikana yövartiossa sairaanhoitajapartiossa ajamassa ambulanssia. Hänen tarinaansa liittyvät kirjailija Julia ja ailahteleva herkkistyyppi Helen. Vivien puolestaan on nuori nainen, joka seurustelee naimisissa olevan Reggien kanssa. Vivienin veli Duncan on vankilassa ja syy hänen vangitsemiseensa liittyy Alec-nimiseen nuorukaiseen. Näiden keskushenkilöiden kautta sotaa ja sen seurauksia valotetaan eri näkökulmista. 1940-luvun Lontoo tunnelmineen, unelmineen ja pelkoineen herää hengittävästi eloon.

Romaanissa käsitellään myös erilaisten todellisuuksien, tulkintojen ja kokemusten välistä suhdetta muun muassa elokuvien kautta. Kay täyttää sodanjälkeiset päivänsä elokuvissa käymisellä, ja erään kerran hänen vuokraisäntänsä kommentoi elokuvia näin:

"Elokuvissa, niinpä niin. Ne ovat minusta eriskummallisia paikkoja. Opettavaisia paikkoja... Tehkääpä yksi asia, kun menette seuraavan kerran elokuviin, neiti Langrish. Kääntäkää päätänne ja katsokaa olkanne yli. Mitä te näette? Lukemattomia kasvoja, joihin lankeaa ohikiitävien asioiden rauhaton, välkkyvä valo. Auki rävähtäneet silmät tuijottavat peloissaan, kauhuissaan tai himokkaina. Juuri sillä lailla kehittymätön henki pidetään aineellisuuden ansassa: sepityksillä ja haaveilla..."

Elokuvat ovat siis kuin Platonin luolavertaus, mutta toisaalta myös romaanin todellisuus on sitä: ohikiitäviä, rauhattomia asioita, joista henkilöhahmojen on vaikeaa saada otetta, sodan aikana johtuen asioiden hallitsemattomuudesta ja arvaamattomuudesta, sodan jälkeen johtuen sodan jälkeensä jättämästä tyhjiöstä. Toisaalta henkilöhahmot elävät jatkuvassa arvotyhjiössä, sillä heidän omat arvonsa - kielletty rakkaus tai pasifismi - eivät ole sallittuja tai mahdollisia ratkaisuja heidän todellisuudessaan eivätkä ympäröivän maailman arvot - vanhemman sukupolven sotakokemukset tai konservatiivinen rakkauskäsitys - riitä heille.

Waters kirjoittaa elävästi ja helposti hahmoistaan, eikä tarina ihan heti lopu kesken, sillä Yövartio, kuten Vieras kartanossakin, on aikamoinen Keltaisen kirjaston järkäle.

Pirjo Mellanen: Matkustin Albaniaan

 
Reuna 2013. 172 s.

Suomenkielistä matkakirjallisuutta Albaniasta on lähes mahdotonta löytää. Korjaamon kirjamarkkinoilla oli myös monia pienkustantamoja esittelemässä teoksiaan, ja tuolloin ostin Pirjo Mellasen Albania-kirjan. Matkustin Albaniaan ei ole niinkään matkaopas, vaan pikemminkin kokemuksellinen, rupatteleva teos albanialaisesta elämänmenosta suomalaisen eläkeläispariskunnan silmin.

Pirjo Mellanen ja hänen miehensä Kari Mellanen ovat ostaneet asunnon Sarandesta ja viettäneet jonkin verran aikaa Albaniassa. Matkustin Albaniaan jakautuu lukuihin, joissa kussakin on jokin temaattinen näkökulma, ja teoksesta välittyy varsin runsaasti tietoa Albaniasta pariskunnan käytännön kokemusten kautta. Myös se, että pariskunta on Suomesta, tuo heidän havaintojaan lähemmäs lukijaa; ehkä minäkin suomalaisena ihmettelisin samoja seikkoja kuin he.

Albania näyttäytyy kirjassa hyvinkin absurdina maana, jossa saanee varautua kohtaamaan hyvinkin erilaisia ratkaisumalleja ja toimintatapoja, kuin millaisiin on Suomessa tai (Länsi-)Euroopassa tottunut. Albania vaikuttaa kiinnostavalta matkakohteelta ja Mellasen Matkustin Albaniaan on mielestäni suomalaismatkaajalle suositeltavaa luettavaa ennen matkaan lähtöä, jos haluaa maasta jotain tietää. Teoksen lopussa on myös suppea suomi-albania-sanasto, joka varmasti tulee maassa tarpeeseen, sillä käsittääkseni (kuin myös tämän teoksen perusteella) albanialaisten kielitaito on varsin albaniakeskeinen...

Tuk Tuk thai cuisine, Helsinki

Vaasankadulla sijaitseva thairavintola Tuk Tuk on pieni ja usein täynnä. Käytyäni siellä nyt ensimmäistä kertaa voin sanoa, että syystäkin: ruoka on mielettömän hyvää.

Tilasin vakiothaiannokseni, tofua punaisessa currykastikkeessa. Tuk Tukissa punaisesta currysta on sekä miedosti tulinen että keskitulinen vaihtoehto. Valitsin keskitulisen, ja se osoittautui sopivan tuliseksi - tulisuus oli aistittavissa, mutta ruoka ei ollut niin tulista, etteikö sitä olisi voinut syödä tai etteivätkö sen muutkin maut olisi erottuneet. Koostumus oli täyteläinen ja annos oli sopivan kokoinen. Tämä oli ehkäpä paras punainen curry, jonka olen syönyt - ja tämä on aika paljon sanottu, sillä esimerkiksi Kolmannella linjalla sijaitsevasta Lemon Grassista saa myös erinomaista punaista tofucurrya.

Ruokaseurani tilasi tofuannoksen, jossa oli inkivääriä ja kasviksia tummassa kastikkeessa. Inkivääri maistui mukavasti ja annos oli hyvää, vaikka se ei ollut lainkaan tulinen.

Nam!

Ravintolapäivä 17.5.2014, Helsinki

Toukokuista Ravintolapäivää vietettiin ihanassa aurinkoisessa säässä. Samaan aikaan oli runsaasti oheistapahtumia, kuten pihakirppiksiä, ja ihmisiä oli runsaasti liikkeellä. Kävin maistelemassa kahden ravintolan herkkuja.

Japanilainen Moromi & Tachi Mäkelänkadulla tarjoili japanilaista katuruokaa. Ostimme alkupaloksi Otsumamin (2 e), johon kuului wasabiherneitä, edamame-papuja ja avokadoa. Avokado jäi mysteeriksi, sillä se oli jäänyt annoksesta pois. Mutta etenkin omatekoisen oloiset wasabiherneet olivat maittavia ja jäimme arvuuttelemaan niiden valmistustapaa.

 
Pääruoaksi valitsimme Ookii-annoksen (10 e), koska jo tilatut Ookiit näyttivät todella herkullisilta. Annokseen kuului merileväsalaattia, nuudelia, riisiä ja kasviksia sekä neljä varrasta oman valinnan mukaan. Valitsimme turska- ja lohivartaat. Pääruoka osoittautui loistavaksi! Sekä makuihin että estetiikkaan oli panostettu. En ole maistanut aiemmin merileväsalaattia, se oli yllättävän hyvää. Kalavartaat oli grillattu sopivan meheviksi ja annos oli ruokaisan kokoinen - siis täysin hintansa väärti. Ruokajuomaksi oli tarjolla kylmää vihreää teetä.

Ainoa, missä hiottavaa olisi, oli jonotusjärjestelmä, joka oli hieman sekava. Esimerkiksi asiakkaille annettavat nuerolaput ovat osoittautuneet monessa paikassa toimivaksi ratkaisuksi. Kuitenkin Moromi & Tachi on yksi Ravintolapäiväkokemuksieni huipuista!

Makeannälkään lähdin hakemaan jotain pientä Karhupuistosta, joka oli tupaten täynnä ravintoloita ja asiakkaita. Ostin jostain kojusta makean toast-rullan, joka osoittautui jonkinlaiseksi muunnelmaksi köyhistä ritareista: kaneli-vaniljasokerimaidossa liotettu leipä oli rullattu juuston ja hillon ympärille ja paistettu pannulla molemmin puolin. Idea on kehittelemisen arvoinen, mutta yllätyin siitä, että rullat olivat kylmiä. Kuumina ne olisivat voineet olla varsin toimiviakin, kylminä ne tuntuivat varsin raskailta ja jopa yksitoikkoisilta. Paketointi voipaperiin aj lehteen oli innovatiivinen ja katuruokakulttuuriin sopiva.

Yleisvaikutelma Karhupuiston tarjonnasta oli karnevalistisen sekava. Joillekin ruokakojuille oli pitkät jonot, joten varmaan herkkujakin oli tarjolla, mutta nopealla katsauksella ruoista tuli festarimainen vaikutelma. Ravintolapäivänä kannattanee lähteä etsimään helmiä jostain keskeisten paikkojen ravintolakeskittymiä kauempaa.

Mutta jälleen kerran: erittäin onnistunut Ravintolapäivä!

Platonin Akatemia XVIII

 
Kahdeksastoista Platonin Akatemia järjestettiin poikkeuksellisen viileässä säässä Kallio-Kuninkalan kartanossa Järvenpäässä ja sen teemana oli Suuret tunteet. Teemavalinta oli kerrassaan onnistunut, sillä ohjelma valotti sitä monipuolisesti eri suunnilta ja ohjelmassa oli runsaasti taidetta, niin kokemisen kuin tekemisenkin kautta.

Tapahtuman avasivat musiikkiesityksillään Frederike Hoffman (Alkusoitto) ja Valter Aikio (Halleluja). Sen jälkeen kirjailija ja filosofi Jukka Laajarinne alusti Tove Janssonista ja suurista tunteista. Laajarinne tunnusti kykenevänsä samastumaan Tove Janssonin kyllästymiseen Muumi-hahmoihin, ilmeisesti hän on saanut puhua muumeista enemmän kuin tarpeeksi, mutta onneksi kyllästyminen ei kuulunut alustuksen sisällössä, joka oli mielenkiintoinen. Laajarinne luki erinäisiä näytteitä Muumi-kirjoista, ja lähti kohti tunteita ja filosofiaa lukunäytteiden analyysilla ja tulkinnalla. Laajarinteen lähestymistapa havainnollisti osuvasti myös sitä, kuinka kirjallisuuden lukemisen (lue: analyysin ja tulkinnan) taidot liittyvät todellisuuden lukemisen taitoihin - ymmärrys liittyy ymmärrykseen.

Työpajoissa sekä aamu- että iltapäivällä oli tarjolla taidetta ja tekemistä kokeellisen taiteen Painajaiset-pajassa ja improvisaatioryhmässä. Filosofisempaa sisältöä edustivat puolestaan muun muassa alustukset ja keskustelut uskonnollisesta fundalismista, Philosoton-metodista, onnellisuuden psykologiasta, mystiikan traditiosta ja luonnontieteen ja matematiikan kehityshistoriasta filosofian näkökulmasta.

Leonora-salissa näytettiin upeita ja oivaltavia nuorten tekemiä lyhytelokuvia (Pertti, Pelko, Ylpeydestä vihaan - 37 tunnetta, This is your life - Aleksis Kivi) ja järjestettiin konsertti.

Taas kerran - hieno ja onnistunut kulttuuritapahtuma!

Tove Jansson @ Ateneum, Helsinki

Tove Janssonin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta ja Ateneum esittelee juhlanäyttelyssään Janssonin uraa. Näyttely yllättää laajuudellaan ja monipuolisuudellaan, sillä ainakin itse tunnen Janssonin lähinnä hänen Muumi-hahmoistaan.

Näyttely noudattelee jonkinlaista kronologiaa. Varasimme näyttelyn katsomiseen aikaa tunnin, mikä osoittautui liian lyhyeksi ajaksi. Näyttelyn alkupuoli ei ole niin kiinnostava kuin se, mitä puolivälistä eteenpäin seuraa. Alkupuolella esitellään valokuvia Janssonin elämästä sekä jonkin verran hänen sukulaistensa tekemää taidetta. Kiinnostavia ovat Janssonin lapsena ja nuorena piirtämät kuvat - varsinkin lapsena piirretyt kuvat ovat varsin tavanomaisia lapsuusajan piirroksia, jotka voisivat olla minkä tahansa päiväkodin kevätnäyttelystä.

Näyttelyn alkupuolella yllättää myös Janssonin poliittisuus: hän on kuvittanut useita kansikuvia kulttuurilehteen, ja niissä otetaan voimakkaasti kantaa senhetkisiin maailmanpoliittisiin tilanteisiin. Kuvituksissa seikkalee niin Hitler kuin Stalinkin, ja myös sota on voimakkaasti läsnä.

Alkupuolen maalauksen sen sijaan ovat suurelta osin varsin tavanomaisia, lähinnä muotokuvia mutta myös maisemia, ikään kuin harjoitustöitä, ja jos aikaa on niukalti, niiden seurassa ei kannata liian pitkään seiskoskella.

Näyttelyn puolivälin jälkeen kohdattavat maalauset sen sijaan ovat värienkäytössään ja ekspressionismissaan kiinnostavia, ja ainakin minulle ennen tätä täysin tuntematonta Janssonia.

Näyttelyn viimeiset huoneet keskittyvät Muumi-kuvituksiin, ja niitä olisi ollut mielenkiintoista katsella kauemminkin.

Näyttely on esillä Ateneumissa 7.9.2014 saakka.