keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Tommi Liimatta: Rautanaula


"Valo ei tuntunut tulevan mistään ja silti tiskillä jotenkin häikäisi."


Like 2013. 237 s.

Tommi Liimatan Rautanaula-romaani on varsin raikasta luettavaa: lause kulkee sujuvasti ja osuvasti, ja juonenkäänteet onnistuvat yllättämään. Yllätys on kuitenkin perusteltu eikä lukijana tule vedätettyä oloa. Rautanaulan luettuaan tulee sellainen olo, että maailmassa on erilaisia tulkintoja, jotka voivat yhtäaikaisesti olla totta. Kuitenkin, "Jos pölyyn sormeilee viivan, pintaa on vaikea naamioida koskemattomaksi" - siis jos saa jonkin seikan tietoonsa, maailma tai todellisuus ei enää ole ennallaan.

Rautanaulan päähenkilö-kertoja on keski-ikäinen mies, Kai. Kaihin tiivistyy suomalainen erillisyys ja yksinäisyys, lyhyt matka menetyksestä menestykseen ja takaisin: "Yksin matkustaessa tuntuu toisinaan raskaalta että taukoa koskeva päätös on tehtävä itse, ei ole toista kehen nojata, toista hoputtamassa. Itsensä riuhtaisu takaisin tuijottamaan kaistalinjaa, kaiken ajamisen suorittaminen itse." Kai on supliikki ja sutjakka myyntimies, joka elää pitkälti matkalaukkuelämää. Vaimo hengaa kotona, ulkoisesti puitteet ovat kunnossa. Jotain on kuitenkin ratkaisevalla tavalla pielessä, ja se, mistä on kysymys, kuoriutuu hiljalleen esiin kertomuksen edetessä ja Kain henkilöhahmon rakentuessa.

Sosiaalisista suhteistaan huolimatta henkilöhahmosta rakentuu pohjattoman yksinäinen kuva, ja nimenomaan erillisyyden ja yksinäisyyden kuvaus Rautanaulassa ottaa moninaisia ja samastuttaviakin muotoja. Kai paitsi ajaa työmatkansa yksin, on yksinäinen ja juureton myös kotikaupungissaan:

"Kai tunsi asuinkaupungistaan vain ne alueet joissa oli joutunut asioimaan. Hän ei ollut huviajellut lähiympäristössä edes Raisa kyydissä. Juurtuminen tänne ei ollut kiinnostanut Kaita sitäkään vähää, että palauttaessaan Raisan lainoja kirjastoon hän olisi pysähtynyt vilkaisemaan pitäjänhistoriasta edes kuvaliitettä. Riitti, että tämä paikka oli yhtä hyvä kuin joku muukin. Kaikki paikat näyttivät aivan samalta, kaikki olovat samoja paikkoja. Missä tahansa asuen hän päätyisi olemaan naapureiden silmissä se myöhemmin tullut epäilyksenalainen, joka on oleskellut toisissa satamissa toisia juttuja kuulemassa. Seudun puhemiehiä olivat syntyperäiset, heille se oikeus kuului. Kai ei voisi palata ensimmäiseen kotiin ilman että hän olisi muukalainen sielläkin. Parhaita asuinpaikkoja ovat hotellit. Niissä on taipuisimmat naapurit, ja historiaa ei ole."

Yksinäisyys tiivistyy myös kotioloissa, joissa Kai vajoaa ajatuksiinsa ja rutiineihinsa: "Silmät juuttuivat tuijottamaan mikroaaltouunin digitaaliaikaa. Hän oli aina luullut että koko näyttö välkkyy, mutta niin teki vain kaksoispiste siinä tunnin ja minuutin välissä. Kai alkoi räpytellä silmiään vastarytmiin. Neljän minuutin jälkeen hän onnistui siinä, että silmät olivat kiinni aina kaksoispisteen aikana ja hän näki pelkät numerot."

Sosiaalisiakin suhteita Kailla on paitsi työnsä puolesta, myös perhetuttavia vaimonsa kautta. Erityistä sielujen sympatiaa Kai ei vaimonsa siskon miehen kanssa koe, mutta heidän saunoessaan siskon mies lohkaisee aforismin, joka tavalla tai toisella yhdistää miehiä: "Mitä yhteistä on märällä pahvilaatikolla ja naisella? Kumpikin pettää."

Vaikka Rautanaula käsittelee synkkiä ja ankeita aiheita, se on myös osuvan humoristinen ja eritoten kielensä kautta. Kai on päähenkilönä samanaikaisesti luotaantyöntävä ja samastuttava. Romaanin havainnot osuvat ja uppoavat: "Nuori liioittelee rymyämistään ja aikuinen vähättelee: kerrankos sitä yskii verta lautasliinaan."

Rautanaula herättää halun lukea lisää Liimattaa.

"Jumalalla on jumalan murheet, eikä se tarvi peiliä. Jumala loi maailman, ei siksi että Hänen täytyi, tai leuhkiakseen - vittu, kenelle - vaan koska Hän nyt sattui osaamaan. Tämmöinen syntyi sillä kertaa."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti