Nufit eli Nuorten filosofiatapahtuma on yksi vuoden kiinnostavimmista kulttuuritapahtumista, sillä se tarjoaa paljon ajattelemisen aihetta. Tänä vuonna teemana oli "Tuho".
Kävin kuuntelemassa useita alustuksia, joista kirjoitan tarkemmin alla, Maryan Abdulkarim puhui rasismin ja naisvihan suhteesta, Risto Ylihärsilä taiteilijuudesta, Marco Casagrande kaupunkitilan mahdollisuuksista (tämä oli ehkä paras kaikista kuuntelemistani alustuksista! - mikäli niitä on mitenkään mahdollista paremmuusjärjestykseen panna), Juha Siltala tuhosta ja uhrista historian ja kansakunnan näkökulmasta ja Tiina Rosenberg feminismistä. Nufitia vaivaa runsaudenpula, joten harmillisesti en päässyt kuulemaan esimerkiksi Saara Jantusen alustusta
Sota 2.0 tai Suvi Auvisen alustusta
Tuhotaan valtasuhteet.
Nufitissa järjestetään myös lukiolaisille suunnattu Sokrates-väittelykilpailu, jonka väitteet tänä vuonna olivat mielestäni todella mielenkiintoisia, Tosin osa niistä oli niin vaikeita, että lukiolaisten reaktiokykyä väittelyn tuoksinnassa ei voi kuin ihailla. Esimerkiksi väite "Uskonto tuhoaa moraalin" oli mielestäni tällainen - väitteeseen on saatu sisällytettyä kaksi laajaa ja abstraktia käsitettä, joiden määrittelystäkin jo voitaneen väitellä lähestulkoon täältä ikuisuuteen. Finaaliin pääsivät Rovaniemen lyseonpuiston lukion joukkue sekä Medialukion ja Tuusulan lukion hybridijoukkue, joista ensin mainittu voitti kilpailun nyt toista vuotta perätysten.
Maryan Abdulkarim: Rasismi ja naisviha erottamattomat
Varsinkin tämänhetkisen suomalaisen keskustelukulttuurin kontekstissa minua kiinnosti mennä kuuntelemaan Maryan Abdulkarimin alustusta, jossa käsiteltiin rasismia ja naisvihaa yhteenkuuluvina ilmiöinä.
Alustuksensa alussa Abdulkarim määritteli rasismin valtajärjestelmäksi, joka määrittelee yksilöitä etnisen taustan perusteella. Hierarkian huipulla on valkoinen mies ja sen pohjalla on musta nainen. Rasismin historiassa taustalla on taloudellinen hyöty: kun Amerikan alkuperäiskansat oli kulutettu loppuun, valtameren yli alettiin roudata Afrikasta mustia orjia. Rasismin perustalla näkyy siis ajatus ihmisen välinearvosta. USA:ssa kirkko oli mukana rasismissa: mikäli ihminen ei ollut kristitty (mitä maahan tuodut mustat eivät olleet), hänellä ei ollut sielua, joten hänen hyväksikäyttämisensä sai oikeutuksen.
Yleisökysymyksissä kyseenalaistettiin se, eikö myös valkoinen ihminen voi joutua rasisimin kohteeksi. Abdulkarin kiisti tämän käänteisen rasismin mahdollisuuden, sillä maailmassa vallitsee valkoinen hegemonia, ja vaikka valkoisista sanottaisiinkin jotain rasistista, se ei tuota rasistisia ennakkoasenteita toisin kuin esimerkiksi mustien suhteen: mustien tuottama kertomus - olisipa se sisällöltään rasistinen tai ei - ei jäisi ainoaksi narratiiviksi valkoisista, koska valkoisista kertovia (ja eritoten valkoisesta miehestä kertovia) narratiiveja on niin paljon, että ymmärrämme olevan olemassa erilaisia valkoisia yksilöitä, kun taas mustista kerrottu rasistinen narratiivi näkyy heti esimerkiksi mustan ihmisen hakiessa työpaikkaa; jos tai kun työnantajalla ei ole omia kokemuksia mustista, rasistisesta narratiivista tulee ikään kuin tosi (somali - siis laiska jne.).
Naisvihan juuret Abdulkarin puolestaan sijoitti siihen, että naisen keho kykenee tuottamaan jälkeläisiä. Naisen keho haluttiin siis ottaa haltuun taloudellisista ja poliittisista syistä: haluttiin lisää jälkeläisiä, naisen keho oli siis otettava haltuun. Naisen valtaa rajoitettiin suhteessa hänen seksuaalisuuteensa ja lisääntymiseensä ja luotiin tila, jossa nainen ei hallitse omaa kehoaan.
Myös haastajat nostivat naisen aseman esiin kysymyksissään. Naisen täytyy baarissa miettiä, voiko hän lähteä tupakalle yhtä aikaa muiden kanssa, jos pöytään ei jää ketään ja lasissa on vielä juomaa. Täytyy muistaa, että on olemassa riski, että joku kävisi laittamassa lasiin tyrmäystippoja. Miehet eivät välttämättä edes ymmärrä ongelman todellisuutta, koska heidän ei tarvitse ajatella sitä. Nainen miettii myöhään töistä palatessaan, mikä on paras reitti kävellä kotiin: se ei välttämättä ole suorin ja nopein reitti, vaan se reitti, joka on valaistu ja jolla todennäköisemmin liikkuu muitakin ihmisiä. Nainen ehkäpä kävelee avain taskussa olevan nyrkkinsä sisään puristettuna, jotta hän voi tarvittaessa puolustautua väkivaltaisessa hyökkäyksessä.
Jokainen nainen ymmärtää edellä kuvatut ongelmat, koska jokainen nainen on suunnitellut toimintaansa häneen mahdollisesti kohdistuvan uhan perusteella; miehet sen sijaan saattavat kokea, että Suomi on turvallinen maa. Esimerkit naisten varautumisesta potentiaalisiin turvallisuusuhkiin ovat ääneen sanottuina pöyristyttäviä: ajattelemmeko me jokainen oikeasti näin - miten se muuttaisi meitä, jos eläisimme yhteiskunnassa, jossa tällaisia asioita ei tarvitsisi huomioida?
Miten rasismi ja naisviha sitten liittyvät yhteen? Abdulkarim otti havainnollistavaksi esimerkiksi suomalaiset katupartiot ja niiden toimintaa kuvaavan sitaatin Jari Sarasvuolta: katupartiot eivät ole huolissaan suomalaisista naisista vaan kyseessä on omaisuusrikos - halutaan suojella naisia, jotka koetaan omiksi; valkoisen naisen siis ajatellaan kuuluvan valkoiselle miehelle ja valkoista naista siis täytyy "suojella" muilta väreiltä. Samaa tematiikkaa käsitteli lauantaina Tiina Rosenberg alustuksessaan
Patriarkaatin tuho.
Myös toinen teema toistui niin Abdulkarimin kuin Rosenberginkin alustuksissa, nimittäin etuoikeutettuus. Abdulkarim toi esiin, että "sortaja ei koskaan voi liittyä sorrettujen joukkoon". Esimerkiksi suomalainen voi päättää lähtevänsä Bangladeshiin vaateteollisuuden orjatehtaaseen töihin, mutta sorron kokemus ei koskaan ole sama, koska suomalainen olisi tuolloinkin etuoikeutettu; hänellä olisi aina paluun mahdollisuus takaisin Suomeen - hänellä on muun muassa varakkuutta, suhteita, kielitaitoa ja paljon laajakulmaisempi elämänkokemus kuin bangladeshilaisella tehdasorjalla, ja nämä etuoikeutut ominaisuudet tekevät muuntumisen epäetuoikeutetuksi mahdottomaksi.
Lisäesimerkkinä etuoikeutettuudesta Abdulkarim käsitteli esimerkiksi kykyä liikkua: kukaan, joka kykenee liikkumaan kahdella jalalla, tuskin oli joutunut miettimään ennen Nufitiin saapumistaan ja Paasitornin 2 1/2 kerrokseen kiipeämistään, onko paikalle saapuminen ylipäätään mahdollista ja onko rakennus esteetön.
Etuoikeutettuusesimerkkien pohjalta Abdulkarin teki yhteenvedon, ettei yhteiskunta ole samanlainen kaikille. Jos on etuoikeutetussa asemassa, ei helpostikaan tule kiinnittäneeksi asiaan huomiota.
Katupartiotoiminta kirvoitti myös useita yleisökysymyksiä ja keskustelua rakenteellisen rasismin ja "huutelun" erosta. Abdulkarin totesi, että ulossulkevat rakenteet ylläpitävät "huutelua" ja tuottavat konkreettisia häirintätilanteita. Rakenteet myös etäännyttävät ja häivyttävät ilmiöitä ja tekevät niistä näennäisen tavanomaisia ja normaaleja. Abdulkarin totesi jokaisen länsimaissa asvuvan olevan modernin ajan orjanomistaja - kapitalismin reuna-alueilla, ulkoistettuna maantieteellisesti pois näkyvistä, kukoistavat orjamarkkinat: vaatteita tuotetaan orjatyövoimalla Kaukoidässä, ja kaivosteollisuus, joka tuottaa esimerkiksi teknologian tarvitsemat raaka-aineet, toimii (lapsi)orjatyövoimalla.
Rasismi ei myöskään elä "yhteiskunnan marginaalissa", kuten on ajateltu - esimerkiksi että somessa huutelijat olisivat pieni mutta äänekäs ryhmä. Abdulkarim kehotti yleisöä tutustumaan hallituksen maahanmuutto-ohjelmaan, perussuomalaisten maahanmuutto-ohjelmaan ja äärioikeiston maahanmuutto-ohjelmaan ja tutkimaan, onko niissä sanavalintaeroja. "Ilma, jota hengitämme, on rasisitista."
Risto Ylihärsilä: Putoan kaivossa
Mennessäni kuuntelemaan Risto-yhtyeestäkin tutun Risto Ylihärsilän alustusta ajattelin sen olevan joko hitti tai huti. Ehdin paikalle vasta kesken yleisökeskustelun, ja aluksi tuntuikin siltä, että keskustelu on päämäärätöntä haahuilua, puhutaan abstrakteista aiheista, joita ei syystä tai toisesta konkretisoida. Tunnelma kuitenkin parantui tai pääsin itse tahmean alun jälkeen sisään aiheisiin, sillä lopulta keskustelu oli kiinnostavaa kuultavaa.
Yleisökysymyksissä nousi esiin muun muassa taiteen tekemisen oikeutus: onko ok tehdä taidetta vai onko taiteen tekeminen vain täysin itsekästä, vaiko sittenkin itsekkyyden vastakohta, mikäli taide esimerkiksi auttaa vastaanottajaa oivaltamaan asioita uudella tavalla tai osoittaa muidenkin kärsineen samankaltaisista ongelmista?
Risto kertoi esimerkiksi kappaleiden
Nina, olen palasina ja
Uskotko Jeesukseen Kristukseen pohjimmiltaan kertovan paniikkihäiriöstä, vaikkei kummassakaan sitä suoraan mainita. Keikoilla hän oli havainnut
Uskotko Jeesukseen Kristukseen -biisin soittamisen jälkeen yleisössä osan pitelevän rintaansa, ei sikäli, että he olisivat aivan sydänkohtauksen partaalla, vaan ehkäpä siksi, että kappale oli kuitenkin onnistunut välittämään sellaista sisältöä, jota se ei eksplikoinut. Itse olen kuullut
Uskotko Jeesukseen Kristukseen -biisin livenä kerran - se on yksi suosikkibiiseistäni Riston tuotannosta, mutta ainakin tuolla keikalla se esitettiin niin painostavasti ja ahdistavasti, että allekirjoitan Riston analyysin kappaleesta, vaikken muistakaan itse pidelleeni rintaani esityksen jälkeen tai sen aikana.
Ristoa pyydettiin myös kontekstualisoimaan oma musiikkinsa suomalaiseen musiikkiin, missä yhteydessä hän mainitsi muun muassa Joose Keskitalon nimen; ensimmäisen levynsä Risto kuvaili olleen "sellaista sekoitusta, mitä ei ihan hetkeen ollut [Suomessa] tehty", mutta sittemmin "vastaavia kummajaisia" oli sittemmin tullut vastaan.
Marco Casagrande: Kolmannen sukupolven kaupunki - teollisen kaupungin raunio
Marco Casagranden alustus ja sitä seurannut keskustelu olivat Nufitin parasta antia. Itse en osannut otsikon perusteella odottaa oikein mitään, ja ehkä siitäkin syystä alustus veti täysin maton kaiken sen alta, mitä olen ajatellut kaupungeista ja asumisesta, siitä, mikä niiden suhteen ylipäätään on mahdollista. Olin kerrassaan hämmentynyt ja vaikuttunut alustuksesta, ja niin tuntui olevan moni muukin, sillä yleisökysymyksissä lähes jokainen puhuja totesi aluksi kiittävänsä alustajaa kiinnostavasta esityksestä, mitä ei kuitenkaan joka alustuksen yhteydessä kuullut, vaikka kiittäminen kiinnostavuudesta toki on myös kohteliaisuus.
Marco Casagrande on arkkitehti, joka on voittaunut töillään useita palkintoja ja joka on tehnyt monia kansainvälisiä projekteja. Tässä alustuksessa Casagrande puhui lähinnä työskentelystään Taipeissa ja siellä erityisesti Treasure Hillin slummissa.
Taustaksi on kuitenkin ensin kirjoitettava siitä, mitä Casagrande tarkoittaa "kolmannen sukupolven kaupungilla". Ensimmäisen sukupolven kaupunki on maisema - esimerkiksi joki ja vuoret - johon muodostuu inhimillistä asutusta. Casagrande kuvaili tätä "luonnon ehdoilla syntyväksi pesäksi". Toisen sukupolven kaupunki puolestaan on teollinen kaupunki. Teollinen kaupunki syntyy, kun ihminen teollistumisen myötä julistaa riippumattomuutensa luonnosta. Kolmannen sukupolven kaupunki puolestaan syntyy silloin, kun teollisuus kypsyttää kaupungin orgaaniseksi koneeksi, osaksi luontoa.
Kolmannen sukupolven kaupunki versoo teollisuuden kaupungin raunioilla ja jättömailla tai toisaalta sen olemassaolo mahdollistuu katastrofin jälkeen. Projektissa luonto toimii yhteistyöarkkitehtina. Tämä oli mielestni yksi vallankumouksellisimmista ajatuksista, joita Casagrande toi esiin - varsinkin kun olemme Suomessa, joka suhtautuu rakennusmääräyksiin ja rakentamiseen lähes hysteerisesti (mutta onnistuu silti tuottamaan rakennuksia, jotka ovat lähes poikkeuksetta homeessa tai joissa silti kärsitään sisäilmaongelmista).
Esimerkkitapaus Treasure Hill oli käytännössä vuoren rinteelle rakentunut slummialue Taipeissa, ja Casagranden saapuessa paikalle kaupungin viralliset tahot olivat aloittaneet slummin hävittämisen: alarinteiden talot, jotka oli kyetty lanaamaan puskutraktorein, oli lanattu maan tasolle, ja ylempänä olevien talojen väliltä oli hävitetty se, minka Casagrande nimesi kaupungin hermoverkoksi, siis portaat ja sillat, talojen väliset yhteydet. Taloja ei ollut voitu tuhota, koska puskutraktorit eivät kyenneet kiipeämään rinteitä pitkin eikä kaupunki ollut panostanut rahaa järeämpään kalustoon.
Casagrande alkoi tarkkailla Treasure Hillin toimintaa ja teki useita havaintoja. Slummissa oli itse asiassa harrastettu kaupunkiviljelyä, mikä toi alueelle omavaraisuutta. Viljelyksiä ja muita tarpeita varten oli varastettu vettä kaupungin vesiverkostosta, mutta vain pieniä määriä - sellaisia, jotka voisivat hävitä vaikka jonkin putkisto-ongelman ilmaantuessa. Vedellä kasteltiin viljelykset, ja vesi valui rinnettä alas; alas valuttuaan vesi oli suodattunut viljelysten läpi ja siis puhdistunut ja käytettävissä uudestaan. Slummissa kompostoitiin, mikä on ekologista. Myös sähkö hankittiin varastamalla kaupungin verkosta. Casagrande kiinnostui alueesta ja sen mahdollisuuksista ja päätti työskennellä alueen parissa: siinä, missä kaupungin virallinen strategia halusi tuhota alueen ja hankkiutua siitä eroon, Casagrande aloitti alueella päinvastaisen prosessin ja slummin tuhoamisprojekti käännettiin päinvastaiseksi - alettiin rakentaa portaita ja viljelyksiä. Materiaalit saatiin läheiseltä siltatyömaalta, rakentajat olivat esimeriksi paikallisia opiskelijoita ja slummin asukkaita.
Tietenkään Treasure Hill ei ollut mikään auvoinen ihanneyhteisö, vaan sielläkin oli omat valtarakenteensa ja ongelmakohtansa. Osa asukkaista omisti useita taloja, joissa oli vuokralla heikommassa asemassa olevia ihmisiä, kuten siirtotyöläisiä, joita talonomistajat puolestaan riistivät. Alueella kukoisti myös prostituutio ja huumekauppa. "Mikään paikka ei ole puhtoinen." Moralisoiti ei kuitenkaan ollut Casagranden tavoite, vaan keskusjohtoisen kaupungin tuho, jota Treasure Hill omalla tavallaan edusti.
Miten Treasure Hill sittemmin kehittyi? Kehitys on jonkinlainen malliesimerkki kapitalismin toiminnasta ja gentrifikaatiosta. Kun alue kehittyi, se hyväksyttiin myös virallisesti ja laillistettiin.
The New York Times -lehti saapui paikalle ja teki alueesta jutun, jossa se nimesi Treasure Hillin "must see destinationiksi". Alue sai kuuluisuutta. Paikallinen hallitus alkoi omia sitä itselleen, mistä seurasi muun muassa virallisia turvallisuusmääräyksiä - argumentoitiin, että alueen itse rakennetut talot ovat vaarallisia. Alueella asui paljon vanhuksia, jotka eivät kyenneet itse remontoimaan rakennuksia, joten alueen asukkaat pakkosiirrettiin muualle. Aluetta kunnostettiin ja se nimettiin "Taipei Artist Villageksi". Alue sai uudet asukkaat ja sinne tehtiin taiteilijoiden residenssejä - alue siis banalisoitiin. Ja nyt siis vain rakenne alkuperäisesta Treasure Hillistä on jäljellä.
Toinen projekti Taipeissä oli "Raunioakatemia", jonka käyttöön vallattiin viisikerroksinen rauniotalo, jonne syntyi "akateeminen ei kenenkään maa". Taloon rakennettiin kaupunkiviljelypalstoja: sadevedet ohjattiin katolta sisään putkia pitkin huoneiden nurkkiin, joissa kasvatettiin bambua. Kellariin istutettiin puita. Viidenteen kerrokseen rakennettiin "Taipein hienoin sauna". Talossa paitsi työskenneltiin ja opiskeltiin, myös asuttiin. Talon seinämiin kasvoi kasveja - esimerkiksi puu, jolla ei ollut lainkaan yhteyttä maahan. Kun puun ekosysteemiä tutkittiin, huomattiin, että sen toinen pääjuuri oli talon teräsbetonisten rakenteiden välissä, toinen puolestaan vesi- ja viemäriverkostossa. Tarvittavan hummuksen puu pyydysti ilmasta.
Luonto siis vääntää ihmisympäristön sellaiseksi, että siitä tulee osa luontoa, ja ihmiset toimivat samoin luonnon suhteen. Teollisessa, kapitalistisessa koneessa on reikä, joka voidaan vallata käyttöön, mistä käy esimerkiksi "Taipein kallein tontti". Taipein keskustassa on tontti, jolle ei kolmeenkymmeneen vuoteen ole rakennettu mitään siitä yksinkertaisesta syystä, että tontti on niin kallis, ettei kenelläkään ole varaa ostaa sitä. Ja tähän väliin ovat iskeneet taipeiläiset "anarkistimummot": he ovat vallanneet tontin kaupunkiviljelyyn. Casagranden mukaan orgaaniset yhteisöt ovat usein matriarkaalisia, ja myös Treasure Hillin johtajana oli vanha nainen. Myös "anarkistimummojen" toiminnan merkitys tuli useassa kohdassa esiin.
Casagrande ryhtyi Taipeissä työstämään myös jättömaasaarta, joka sijaitsee Taipeitä halkovan joen keskellä. Saari on tulvamaata, joki tulvii säännöllisesti saaren yli. Saarelle päätettiin rakentaa "ihmisräme" puukuutiokehikoista, jotka olivat 6 x 6 x 6 metrin kokoisia. Laatikoita laitettiin vierekkäin ja päällekkäin, ja sisään voi tuottaa sellaista sisältöä, kuin haluaa. Katoille tehtiin puutarhat, alimpiin laatikoihin ei rakennettu pysyvää sisältöä. Kun joki tulvii, se tulvii vapaasti alimpiin, tyhjiin kehikkoihin, ja kun tulvaa ei ole, alakerroksissa järjestetään esimerkiksi Night market -tapahtumia tai kunnostetaan veneitä. Käyttövesi puhdistetaan saastuneesta joesta, ja kun vesi valuu alas kattopuutarhoista, se on jälleen puhdistunut käytettäväksi.
Puulaatikkometodia on kokeiltu toisaallakin: se on esitelty Tallinnassa ja sitä viedään johonkin virolaiseen kylään, ja sitä on sovellettu muun muassa Gazassa. Gaza on voimakkaiden pakotteiden kohteena, alueelle ei saa viedä esimerkiksi betonia. Sen sijaan "puutikkuja" (eli puukehikkokuutioiden rakentamisen mahdollistavaa materiaalia) saa tuoda, ja seinät voi sitten rakentaa käsillä olevasta materiaalista, kuten betonimurskasta (jota pommitusten jäljiltä on saatavilla) tai hiekkasäkeistä.
Kolmannen sukupolven kaupunki on siis "paracity": teollisen kaupungin sisäelin, parasiitti, joka hyödyntää olemassa olevaa kaupunkirakennetta - paracity "laiduntaa teollista kaupunkia, joka on sen eläin". Paracity on siis eräänlainen hi-tech-slummi, joka toimii kaupungin parasiittinä imien kaupungista itseensä energiavirtoja, saastetta ja roskia, joista se tuottaa itselleen energiaa tai joita se hyödyntää tai jotka se jalostaa ja myy takaisin kaupungille.
Keskusteluosiossa punnittiin Casagranden ajatusten ja toiminnan soveltamista Suomeen. Otettiin esimerkiksi Rovaniemi, "missä varmaan on paljon tyhjiä taloja". Miten arktisissa oloissa voitaisiin toteuttaa paracity-ajattelua? Casagrande sanoisi kokeilevansa projektia mielellään. Puhuttiin paljon myös Helsingistä. Harmiteltiin sitä, että Suomessa ei ole esimerkiksi Kööpenhaminan Christianian kaltaista aluetta. Toisaalta nyt esimerkiksi Keski-Pasila on alue, jossa ei toistaiseksi ole mitään (tosin sinnekin on suunnitteilla suuri ostoskeskus - hasikahtaako jotenkin vanhanaikaiselta ajatukselta?). Casagrande ihmetteli suomalaista kaksoiskäyttäytymistä: miksi ihmiset vetäytyvät mökeilleen "mökkikulttuurin barbarismiin" viettämään aikaa pihalla kalsarit ja saappaat jalassaan, miksei mökkikulttuuria voi tuoda kaupunkiin, vaikka "sinne Pasilaan"?
Kaupunkisuunnittelun suurimmaksi esteeksi Casagrande nimesi "virallisen maun", jonka mukaan päätöksiä tehdään ja joka käyttää usein perusteluinaan esimerkiksi ulkomaisia vaikutteita. Virallinen maku on Casagranden mukaan mahdoton keskustelukumppani. Virallisellakin maulla on "alitajunta", mutta se ei pysty työstämään ajatuksia. Olisi päästävä käsiksi tähän alitajuntaan, sillä näkyvän, kuten virallisen maun, kanssa työskenteleminen ei johda tuloksiin, joihin kollektiivisen alitajunnan kanssa työskenteleminen voisi johtaa, Siis vertauskuvin "kaupunkikompostia pitää pystyä pöyhimään", jotta "päästään käsiksi oikeaan kukkamultaan". Ja siihen tarvitaan väkivaltaa. (Jonka olemassaolon voi lukea esimerkiksi yllä kuvatuista, toteutuneista projekteista.)
Marco Casagranden projekteista saa lisätietoa
hänen firmansa kotisivuilta.
Casagranden vastauksissa yleisö- ja haastajakysymyksiin toistui usein lause "kai se on mahdollista". Tässä lausahduksessa on mielestäni Casagranden ydinviesti - miksei jokin voisi olla mahdollista? Casagrande toi alustuksessaan ja vastauksissaan esille itselleni niin uudenlaisia ja radikaaleja ajatuksia, etten todellakaan ollut miettinyt tuollaisen todellisuuden olemassaolon mahdollisuutta puhumattakaan siitä, että ideoita oli jo toteutettu konkreettisesti ja käytännössä. Meidän jokaisen tulisi siis harjoittaa "kai se on mahdollista" -ajattelua, ja saattaa syntyä jotakin sellaista, mitä ei ennen ole ollut olemassa.
Marco Casagrande osoittautui loistavaksi ja innostavaksi puhujaksi, jota kannattaa mennä kuuntelemaan, jos siihen on mahdollisuus.
Ali Jahangirin stand up -komiikkaa
Lauantai-illan kevennykseksi sitä kaipaaville Nufitin ohjelmassa oli tarjolla koomikko Ali Jahangirin stand up -komediaa, ja ainakin itse tähän aikaan illasta kaipasin kevennystä, vaikka samaan aikaan olisi ollut tarjolla myös kiinnostava Suvi Auvisen
Tuhotaan valtasuhteet.
Jahangirin esitykselle oli varattu aikaa puolitoista tuntia. En ole aiemmin nähnyt Jahangiria lavalla, mutta sekä omien oletusteni että sen, miten Jahangiri omaa esitystään välillä kommentoi, pohjalta voin todeta, että kyse oli paitsi stand upista, nauramisesta ja naurattamisesta, myös ajatusten herättämisestä. Jahangiri käsitteli muun muassa erilaisuuden ja maahanmuuton tematiikkaa paitsi vitsein myös puhumalla niistä vakavasti.
Kokonaisuus oli hyvin onnistunut ja itseäni jäi naurattamaan eniten vitsi suomalaisten fanaattisesta suhtautumisesta (uusiin) perunoihin. Jahangirin esitys toi osuvasti esiin myös sen, että vaikka tapahtuma on vakavasti otettava ja käsittelee tärkeitä aiheita, kaikkien esitysten ei tarvitse olla vakavia ja silti nekin voivat käsitellä vakavasti otettavia asioita.
Juha Siltala: Miksi ihmiset käyttäytyvät tuhoavasti?
Juha Siltala lähestyi Nufitin teemaa, Tuhoa, histrorian näkökulmasta. Alustuksessa ja keskustelussa keskityttiin pitkälti ihmisyyteen itsensä sekä kilpailun että empatian näkökulmasta, ja pitkälti keskustelua käytiin kansakunnista ja kansallisvaltioista.
Siltala toi esiin, että ihmisellä on olemassa mekanismi, joka palkitsee altruisimista (toiselle hyvän tekeminen tuo tekijälleen hyvän olon), mutta ihmisellä on myös kilpailullinen puoli. Kun resurssit käyvät niukemmiksi, niistä myös kilpaillaan kovemmin. Toisaalta tutkimuksissa on todettu, että sellainen yhteisö, joka koostuu vain keskenään kilpailevista jäsenistä, menestyy heikommin kuin sellainen, jossa jäsenet myös huolehtivat toisistaan. Tulkitsen tämän näkökulman varsin vahvaksi argumentiksi hyvinvointivaltion puolesta.
Haastajat esittivät kysymyksen, miten voitaisiin edistää ihmiskunna me-henkieä tilanteessa, jossa tuntuu, että yhteiskunta sirpaloituu entistä voimakkaammin erilaisiksi alakulttuureiksi. Tässä yhteydessä Siltala nosti esiin kulttuuriset sulkeumat, joista hän otti esimerkiksi amerikkalaisen konservatismin. Sen vastapoolina hän puhui liberaaleista ja huomautti, että vaikka liberaalien empatiapiiri, siis henkilöt ja ryhmät, joita kohtaan liberaalit tuntevat empatiaa, on laajempi kuin konservatiiveilla (en tiedä, voisiko tässä yheydessä siis todeta, että liberaalien kulttuurinen sulkeuma on laajempi kuin konservatiivien vai voidaanko liberaalien kohdalla ylipäätään puhua kulttuurisesta sulkeumasta, koska liberaalien lähtökohta itsessän on jonkinlainen avoimuus), myös liberaalit voivat käyttäytyä paineen alla samoin kuin konservatiivit: siis aggressiivisesti ja poissulkevasti. Omalle identiteetille haetaan vahvistusta esimeriksi sosiaalisessa mediassa keräämällä peukutuksia ja samassa prosessissa suljetaan ulos "muiksi" niitä, jotka eivät peukuta samaa ideologiaa ja identiteettivalintaa.
Samassa yhteydessä Siltala otti esiin niin sanotun valvovan silmän merkityksen. Hän kertoi tutkimuksesta, jonka mukaan jo valvovan silmän kuva työpaikan kahvihuoneen seinällä sai kahvittelijat maksamaan osuutensa kahvikassaan tunnollisemmin. Sosiaalisesta mediasta sen sijaan tällainen valvova silmä puuttuu ja käyttäjien kontrolli höllentyy niin seurauksin, joita jokainen voimme käydä sosiaalisesta mediasta lukemassa ja joita sinne myös itse tuotamme. Kasvokkain viestittäessä valvova silmä on läsnä siinä, että viestimme silmästä silmään, eikä vastaavia ylilyöntejä tule yhtä helposti.
Tilaisuudessa puhuttiin paljon myös uhreista ja uhraamisesta. Siltala taustoitti ensimmäisen maailmansodan syttymissyitä Euroopassa vallinneella "puhdistautumisen" tai nuortumisen tarpeella. Kouluttamattomat nuoret miehet menivät rintamalle kohti kiväärejä soturihyveiden innoittamina, ja koska uhri ei voi olla turha, sota jatkui, vaikka idealismi karisi eikä tuloksia oikein ollut syntyäkseen.
Sotapropagandaankin sisältyy ajatus uhrista, syntipukista; siitä, että paha tai ahdistava tunnelma voidaan "säilöä aineena ja siirtää muualle". Siltala rinnasti tilanteen työpaikkakiusaamiseen: jotakuta työpaikalla kiusataan niin pitkään, että työyhteisö saa kiusatun häädettyä keskuudestaan (esimerkiksi eroamaan tai vaihtamaan työpaikkaa), minkä jälkeen jäljelle jäänyt yhteisö voi tuntea yhteenkuuluvuutta - ja uhri tietysti syyllistetään siitä, että häntä kiusattiin: uhri nyt vain oli niin outo tyyppi, ärsyttävä tai jotain, että koko prosessi johtui itse asiassa hänestä. Siltala viittasi historoitsija Rene Gerardiin, joka on sanonut, että ihmisyhteisöllä on taipumus uhrata omia jäseniään ja tavoitella tällä uhrilla puhdistautumista ja uudistumista.
Dehumanisaatio on sitä helpompaa, mitä etäisempi kohde on kyseessä. Siltala viittasi tässä muun muassa Mirkka Danielsbackan tutkimukseen sotavangeista. Suomessa sotavangit oli ikään kuin helppoa näännyttää nälkään leireillä, sillä he eivät olleet yksilöitä, vaan kyse oli ryhmästä, jonka jäsenet vain vaihtuivat. Kun sotavankeja taas ruvettiin sijoittamaan taloihin maaseudulle, he muuttuivat yksilöiksi: vaikka oli kielettyä esimerkiksi ottaa sotavankeja syömään samaan pöytään isäntäväen kanssa, tätä harjoitettiin jonkin verran. Vanki ei enää ollut kasvoton osa vangeiksi leimattua ryhmää, vaan yksilö.
Haastajat ottivat esiin kysymyksen kaksijakoisesta suhtautumisesta väkivaltaan: vaikka nyky-yhteiskunta tuomitsee väkivallan, väkivalta on kuitenkin olennaisesti mukana esimerkiksi suosituimmissa tietokonepeleissä. Siltalan mukaan väkivalta sekä kiehtoo että kauhistaa ihmisiä, ja siksi esimerkiksi väkivaltapelien pelaaminen voi toimia keinona ottaa haltuun väkivallan uhkaavuutta. Aggressio ei kuitenkaan ole ominaisuus, joka pitäisi kitkeä kokonaan pois yhteiskunnasta, sillä ihmisen täytyy kyetä pitämään puoliaan ja kyetä sanomaan ei: liian kilttejä yksilöitä hyväksikäytetään. Siltala toi esiin huomionarvoisen tulkinnan myös raamatullisesta käännä toinenkin poski -strategiasta: hänen mukaansa alun perin kyse ei ollut alistumisesta (millaiseen tulkintaan ainakin itse olen törmännyt) vaan passiivisesta vastarinnasta: kääntämällä toisen posken se, johon lyönti oli kohdistunut, kiisti lyöjän auktoriteetin.
Vaikka keskustelu käsitteli pitkälti yhteisöjä ja yhteiskuntia, myös yksilön tuhoisuus nousi esiin. Siltala kertoi Sigmund Freudin thanatos-käsitteestä eli kuolemanvietistä, joka toimii eroksen, elämänvietin vastavoimana. Ihminen tahtoo kuolemaa rauetakseen tyhjiin, lopettaaksen yksilöksi tulemiseen liittyvän jännityksen kuin myös seksuaalisen jännityksen. Myöhemmin samalla vietillä on selitetty myös päihteidenkäyttöä yksilön yrityksenä sammuttaa kipeä itsetietoisuutensa yhtenä toimintakeinona tilanteessa, jossa ei ole uskoa siihen, että tulevaisuus toisi mukanaan jotain parempaa. Päihteet tarjoavat tien lyhytjännitteiseen nautintoon, kun pitkäjännitteisesti nautintoa tai jotain parempaa ei ole näköpiirissä. Siltala totesi myös sen, että historiallisesti raittiusliikkeiden nousu ajoittuu sellaiseen ajankohtaan, jossa tulevaisuus näyttäytyy positiivisena mahdollisuutena.
Juha Siltalan alustuksessa ja sitä seuranneessa keskustelussa sekä yksilö että yhteisö näyttäytyi sellaisena, jolla on mahdollisuus niin tuhoon kuin sen vastavoimana näyttäytyneeseen empatiaankin. Kuitenkin tuhoon johtavia elementtejä, kuten kilpailua ja aggressiota, tarvitaan myös toimivassa yhteisössä tai yksilössä. Niille antautuminen näyttäisi kuitenkin johtavan tuhoon.
Tiina Rosenberg: Patriarkaatin tuho
Tiina Rosenberg toi heti alustuksensa alussa esiin, että hän käsittelee aihetta, patriarkaatin tuhoa, pikemminkin siitä näkökulmasta, että patriarkaatti tuhoaa. Patriarkaatin Rosenberg määritteli siten, että se tarkoittaa isän valtaa, isältä pojalle perittyä valtaa, ja että sen tavoitteena on kasvattaa pojista heteromiehiä ja siis lopulta isiä. Patriarkaatti myös siis kohdistaa valtansa ensisijaisesti miehiin - niin symbolisen kuin konkreettisenkin väkivallan. Patriarkaaliset rakenteet kuitenkin herättävät miehissä myös halua olla mies, mikä saattaa olla yksi syy siihen, että feministeistä suuri osa on naisia.
Sukupuoli on ominaisuus, jota tuotetaan aktiivisesti. Patriarkaalinen sukupuolittuminen (tai sukupuolittaminen) lähtee (symbolisen) väkivallan kautta: on oletus, että ihmisen sukupuolen täytyy olla tunnistettavissa ensisilmäyksellä (ja vaihtoehtoja ovat nainen tai mies), muut ilmentymät herättävät havainnoijassa vastarintaa, joka voi olla symbolista tai konkreettista väkivaltaa.
Tällä hetkellä mediassa olevista ilmiöistä alustuksessa ja sitä seuranneessa keskustelussa käsiteltiin muun muassa lääppimistä ja katupartioita. Naisen asema ja raiskaukset ovat nousseet yleiseen keskusteluun nyt, kun tekijänä on tai potentiaalisesti on joku muu kuin valkoinen mies, "jolle raiskaaminen on ollut kotikenttäetu". Tämä on erittäin provokatiivisesti sanottu, mutta asian pitäisi mielestäni olla keskusteltavissa ilman poteroitumista tai loukkaantumisia silloin, kun puhutaan siitä rakenteen tasolla: siis ei niin, että jokainen valkoinen miesyksilö on raiskaaja, vaan niin, että raiskaamista ei ole nähty edes keskustelun arvoisena silloin, kun se on ollut valkoisten miesten suorittama teko. Rosenberg teki provoisoivasta lausahduksestaan kuitenkin huomionarvoisen johtopäätöksen: nyt, kun Suomessa keskustellaan raiskaamisesta, naisen asemasta ja naisen oikeuksista, kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että kaikki osapuolet eivät käy samaa keskustelua tai aja keskustelussa samaa agendaa.
Tilaisuudessa käytiin keskustelua paitsi sukupuolen määrittelystä myös ylipäätään sukupuolen olemassaolosta ja siitä, onko sukupuoli relevantti asia. Rosenberg toi keskusteluun kehollisuuden näkökulman: sukupuolen ulkopuolelle on mahdotonta täysin asettua, koska olemme kehollisia olentoja, mutta sukupuolta voi toki "rikkoa" tai toteuttaa toisin tai ikään kuin "väärin". Yleisöpuheenvuoroissa tämä näkemys asetettiin kriittisen tarkastelun alaiseksi ja keskusteluun nostettiin myös kysymys siitä, onko lähtökohtaisesti väkivaltaista vaatia ihmistä ilmoittamaan, onko hän nainen tai mies tai kolmannen tai jonkin muun sukupuolen edustaja.
Yleisökysymyksessä problematisoitiin myös feminismin käsite ja tuotiin esille, olisiko parempi puhua esimerkiksi ekvivalismista. Rosenbergin mielipide ja kokemus asiasta oli se, että kun tai jos lakataan puhumasta esimerkiksi naisista, "nainen" häviää tai unohtuu diskurssista kokonaan, mikä puolestaan johtaa siihen, että "naiseen" liittyvistä asioistakaan ei keskustella. Sen, että käsitteet ovat problemaattisia, ei pitäisi johtaa koko keskustelun loppumiseen.
Rosenberg osoittautui loistavaksi puhujaksi, jota yleisö olisi varmaan kuunnellut mielellään pidempäänkin; esimerkiksi kaikkia yleisökysymyksiä ei ehditty tilaisuudessa esittää. Kuitenkaan Rosenberg ei näyttänyt feminismiä erityisen houkuttelevassa valossa - hän muun muassa totesi, että on olemassa feministisen killjoy-hahmo tai rooli; henkilö, joka pilaa aina tunnelman nostamalla ongelmallisia asioita ja näkökulmia esiin, mikä onkin feministin rooli. Tämä kommentti kirvoitti aplodit yleisöltä.
Tilaisuuden aikana kävi myös selväksi, että sukupuoli on niin moninainen ja moneen ulottuvuuteen liittyvä ilmiö, että feminismi ottaa aina kantaa myös muihin asioihin, kuten seksuaalisuuteen ja etnisyyteen. Feminismi näyttäytyi vallan kritiikkinä ja valta-asemien purkamisena.
Tähän liittyen käytiin hyvää keskustelua muun muassa etuoikeutettuudesta. Rosenberg toi esiin, että usein etuoikeutetussa asemassa olevat ihmiset ovat tekemisissä lähinnä toisten etuoikeutettujen kanssa. Alistetuista vieraantuu, mikäli ei ole tekemisissä heidän kanssaan. On vaarallista, mikäli ihmisellä on valtaa eikä hän itse tiedosta sitä tai hän kieltää sen. Ja kuitenkin "valta korruptoi, ihan absoluuttisesti". Ihminen luulee olevansa toisenlainen kuin muut, ettei valta kuitenkaan korruptoisi juuri minua. Näin kuitenkin käy, ja siksi tarvitaan refleksiivisyyttä. Rosenberg kehotti yleisöä hakeutumaan erityyppisiin ryhmiin (ja vaikka perustamaan itse ryhmän, jos itsellä ryhmää ei ole) ja keskustelemaan itselle tärkeistä asioista. Kun asioita on reflektoitu, voidaan siirtyä toimintaan - esimerkiksi tuottamaan tekstejä tai muita tuotoksia aiheesta, ja siten taas vaikuttaa maailmaan ja rakenteisiin.
Rosenberg esitti myös varsin viiltävää kritiikkiä naisia ja naiseutta kohtaan, vaikka hän totesikin jättävänsä aihetta käsittelevän potentiaalisen performanssinsa esittämättä tässä tilaisuudessa. Rosenberg toi esiin tyypillisen naisellisen elehtimisen: naiset esiintyvät julkisuudessa pää kenossa, ripset räpsyen, jalat ristissä - viestien olemuksellaan epävarmuutta ja tietämättömyyttä. Naiseus lähtee seksismistä, kysymyksestä, oonksmänyt riittävän hyvä.
Yhteiskunnassamme kukaan ei halua olla uhri - vaikka toisaalta esimerkiksi köyhät ovat selvästikin kapitalismin uhreja. Naiset eivät ole solidaarisia naiskollektiivia kohtaan, missä Rosenbergin mukaan manifestoituu hybris ja huono itsetunto. Mikäli nainen menestyy, hän usein toteaa, että yheiskunnassa ei siis ole ongelmia, koska katsokaa, minäkin olen menestynyt. Tällainen nainen ei halua identifioitua samaan joukkoon, jossa on ei-menestyneitä naisia, potentiaalisesti uhreja, vaan hän käyttää retoriikkaa tyyliin "mä en oo saanu tätä työpaikkaa, koska oon nainen, vaan koska oon oikeesti hyvä".
Ajassamme on tärkeää olla menestynyt, ja menestynyt suuntaa katseensa aina ylöspäin, kohti vielä suurempaa menestystä, ei sosiaalisissa luokissa alaspäin - siitäkään syystä etuoikeuteut, siis jollakin lailla menestyneet, eivät ymmärrä alistettuja. Etuoikeutettuutta manifestoidaan erilaisin keinoin - Rosenberg esitti myös retorisen kysymyksen siitä, miksi suomalaiset ovat ylpeitä siitä, että heillä on asuntolaina; koska kaupungin vuokrataloissa ei haluta asua - vaan edes toisella puolella tietä tai mielummin omistusasunnossa - koska siihen, mitä niissä asuminen edustaa, ei haluta identifioitua.
Keskustelussa esiin nousi myös queerfeministisen vallankumousen mahdollisuus ja queer resistance, joista jälkimmäisen Rosenberg toi esiin, kun hän kommentoi sitä, että väkivaltaan ei voi vastata väkivallalla kuten esimerkiksi Francois Hollande teki puheessaan Pariisin terrori-iskujen jälkeen; queer resistance on toimintaa, jossa esimerkiksi kadulla partioivien natsien päälle voisi heitellä isot pussilliset glitteriä.
Yhteiskunta ei kehity lineaarisesti aina kohti jotakin parempaa, vaan liike on aaltoliikettä. Niinpä feminististä agendaa täytyy pitää jatkuvasti esillä: jos naisten oikeuksien puolesta ei taistella, jos patriarkaattia ei tuhota, emme pääse mihinkään. Naisten asemaa heikentämään pyrkivinä argumentteina Rosenberg mainitsi muun muassa Timo Soinin avoimen aborttivastaisuuden ja aborttivastaisuuden, joka Juha Sipilällä on, vaikka tämä yrittääkin pitää sen poissa julkisuudesta.
Alustus ja sitä seurannut keskustelu voidaan siis tiivistää teesiksi, että patriarkaalisia toimintatapoja pitää heikentää.
