Menin katsomaan Tango Alakulo -esitystä Savoy-teatteriin täysin avoimin mielin, sillä toisaalta en ehtinyt tutustua siihen etukäteen kovinkaan paljoa ja toisaalta vaikka siitä kirjoitettiin esimerkiksi Helsingin Sanomissa jonkin verran, en kyennyt muodostamaan jutun perusteella esityksestä kovinkaan tarkkaa mielikuvaa. Sen tiesin, että kysymys olisi jonkinlaisesta poikkitaiteellisesta esityksestä, jonka keskiössä olisi musiikki, jonka avulla kuulija kuljetettaisiin läpi Suomen historian - joskaan ei kronologisesti, ja joskin Suomen historia käsitettäisiin laajempana kuin itsenäisyyden ajan historiana. Esityksen tekijöistä usea olisi britti tai Britanniassa pitkään asunut suomalainen, joten Suomeen suuntautuva katse tulisi ikään kuin ulkopuolelta.
Kulttuurikokijana on kiinnostavaa päästä näkemään erilaisia esityksiä, ja myös sellaisia, jotka eivät kuulu omalle mukavuusalueelle. Tango Alakulo osoittautui tällaiseksi.
Lavalle oli lavastettu ränsistynyt ja jo parhaat päivänsä nähnyt "Hotelli Finlandia", joka "suljettaisiin huomenna" ja nyt orkesteri soittaisi tälle yleisölle "viimeistä iltaa". Lavastuksessa keskeisessä osassa oli hissin ovi, josta erilaisia hahmoja saapui lavalle. Ränsistyneisyyttä alleviivasi hissin oven yläpuolella rikkinäisyyttään jatkuvasti välkkyvä valo, joka häiritsi kirkkaudellaan ainakin minun katsomiskokemustani. (Esityksen sisältämistä välkkyvistä valoista toki varoitettiin suomalaiseen tapaan etukäteen, ja hissivalon välke oli lopulta vain pientä verrattuna yhteen esityksen kohtaan, jossa voimakkaita valoja todellakin käytettiin tehokeinona.) Juontajana toimi portieeri, ja hotellin henkilökuntaan kuului kaksi nuorempaa ihmistä, mies ja nainen.
Ensimmäisen puoliajan aloitti Finlandia. Erinomaisia ja taitavia muusikoita on mahtavaa päästä seuraamaan livenä, niin myös Tango Alakulossa. Kaksi puoliaikaa ja ainakin kaksi tuntia kestäneessä esityksessä tosin alkoi puuduttaa se, että kaikista kappaleista oli tehty jotakuinkin samangenreiset versiot, hieman improjatsilta kuulostavat. Poikkeuksen musiikkimaailmaan teki kahteen kertaan lavalle saapunut (käsittääkseni) Wimme Saari (jonka presensistä näin jälkikäteen ei kylläkään löydy mitään todisteita ainakaan internetin ihmemaasta), jonka anti sitten olikin niin poikkeuksellista, että noin puolet yleisöstä istui suu auki.
Esityksen sanoma tai punainen lanka meni minulta ohi. Vaikka kuinka koetin tulkita esityksen irrallisia elementtejä ja kokonaisuutta (Mikä on Hotelli Finlandia? Miksi se sulkeutuu huomenna? Mikä on tanssivien kissojen merkitys ja miksi ne tuhoavat Hotelli Finlandiaa? Mitä halutaan sanoa osittaisella kronologialla ja osittaisella teemakeskeisyydellä? Mitä nämä hotellin nuoremmat työntekijät edustavat? Miksi juontaja-portieeri nuokkuu ja nukkuu penkillään musikkkiesitysten aikana? Ovatko ne niin tylsiä? Miksi esitykseen on päälleliimattu päivänpolitiikkaa, kuten viittaukset Brexitiin tai yritysten irtisanomisiin?), en saanut oikein mistään kiinni. Ennakkotietojen perusteella esityksessä piti olla myös huumoria, jota oli selvästi yritetty kirjoittaa portieerin Suomen historiaa käsitteleviin välispiikkeihin, mutta jota yleisö tuntui lähinnä löytävän ällistyttävän vieraannuttavista ja yllättävistä kurkkulauluosuuksista.
Laulajana kappaleissa esiintyi Yona, jonka tulkinta eritoten Ei puolikasta -laulusta oli vaikuttava. Hesarin jutun perusteella ensemblellä oli ollut aikaa harjoitella yhdessä vain viikon verran ennen esitystä, mutta oli hieman häiritsevää se, että laulaja ei osannut laulujen sanoja vaan joutui säännöllisin väliajoin kuikuilemaan niitä.
Toki kuuntelin sivukorvalla myös sitä, miten muu yleisö kommentoi esitystä. Mieleen jäivät ilmeisestikin jonkun nuorisolaisen ja hänen vanhempansa välillä käyty keskustelu siitä, että tämä on kuin elävöitetty ja musiikilla säestetty historiantunti, sekä erään keski-ikäisen naisen tyly kommentti siitä, että tämä on yleisön aliarvioimista.
Kulttuurivuosi 2017 alkoi siis osaltani varsin erikoisissa ja hämmentävissä merkeissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti