"On aikoja jolloin Jumala hallitsee."
Otava 2002. 190 s.
Ranya ElRamlyn romaani Auringon asema (Otava 2002) kertoo perheestä, jonka äiti on suomalainen ja isä on egyptiläinen. Romaanin minäkertojana ja päähenkilönä on perheen toinen tytär. Romaanin keskeisiä teemoja ovat identiteetti ja itsensä löytäminen. Päähenkilön elämää käsitellään lapsuudesta (nuoreen) aikuisuuteen. Romaanin ote on retrospektiivinen: päähenkilö muistelee lapsuuttaan ja palaa jatkuvasti kertomukseen, kuinka hänen vanhempansa tapasivat ja rakastuivat – ja kuinka rakastuminen johti rakkauteen ja perheen perustamiseen mutta sittemmin erilleen kasvamiseen ja eroon.
Isän ja äidin rakastumista selitetään sillä, kuinka vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa. Isä on ammatiltaan tutkija, joka etsii vettä autiomaasta. Hän ei valinnut uraa öljyn etsimisen parissa, mikä olisi johtanut myös henkilökohtaiseen rikastumiseen, vaan hän valitsi veden, sillä se tuntui eettisesti oikealta ratkaisulta. Romaanissa äidin kuvataan edustavan olemukseltaan ja persoonaltaan vettä, isän tulta:
“Sillä minun isäni oli niitä, jotka ovat tulesta. Kun he tulevat huoneeseen, kaikki muuttuu valoksi, kun he tulevat liian lähelle, kaikki muuttuu tuhkaksi, ja kun he lähtevät, ei ole enää mitään. Minun isäni oli tulesta ja minun äitini oli vedestä ja siksi kaikki oli alussa niin kaunista ja suurta, ja minä ymmärrän, että tuli ei kaipaa lisää kuumuutta rinnalleen, vaan jotakin vilvoittavaa, jotakin aivan muuta, mutta toisaalta on selvä, että tulessa vesi haihtuu ja vedessä tuli sammuu ja minä ja sisareni, me pysymme kuivalla maalla.”
Paitsi että vanhempien vastakohtaisuus liittyy persoonaan ja olemukseen, se toki liittyy myös kulttuuriin. Äiti on ammatiltaan tutkija, joka tutkii Egyptiä – isän kotimaata. Äiti on kiinnostunut eritoten Egyptin historiasta, hänelle maa edustaa jotakin myyttistä:
“Silloin, kun äitini meni Egyptiin, hän matkusti paljon kauemmas ajassa kuin paikassa – –. – – Minun äitini eli menneisyydessä, ja se on toki helpompaa ulkomailla kuin kotimaassa, jossa ymmärtää liikaa ja näkee liikaa, ja jossa on selvää että uudessa on aina jotain hyvääkin – –.”
Äiti tuntuu kaipaavan todellisuuteen, jota todellisuudessa ei ole. Suhteen alkuaikoina pariskunta matkustaa Intiaan, joka ei ole heidän kummankaan kotimaa ja joka edustaa heille kummallekin rakkaudellista pakoa todellisuudesta. Vieraasta kulttuurista ja maasta voi lyhyellä oleskelulla nähdä vain parhaat puolet ja siihen voi projisoida kaipuunsa:
“Äiti uneksi muinaisista kulttuureista, joista oli jäljellä vain jälkiä, ja isä vedestä autiomaan alla tai naisen silmissä. – – Minun isäni ja minun äitini elivät aikansa ulkopuolella, eivät jäljessä, jotenkin sivussa vain. Ja Intiassa [ei Egyptissä isän kotimaassa, ei Suomessa äidin kotimaassa, vaan maassa, jossa he viettivät rakkauden aikaa] aika oli toisenlaista, sillä kuinka voi ymmärtää aikaa jos ei ymmärrä kieltä, jos elää vieraiden tähtien alla – –.”
Sitten isä ja äiti muuttavat Saudi-Arabiaan, missä isä tekee pitkää päivää töissä ja äiti viettää päivänsä lasten kanssa heidän talossaan, eristettynä muurien taakse, vailla ystäviä.
Minäkertoja havainnollistaa minnekään-kuulumattomuuden tunnetta osuvasti: “Mutta toisaalta, mitä enemmän aurinko paistaa, sitä vaaleammiksi hiukseni muuttuvat ja sitä vähemmän kuulun Egyptiin, ja mitä vähemmän aurinko paistaa, sitä tummemmiksi hiukseni muuttuvat ja sitä vähemmän kuulun Suomeen – –.”
Egyptissä ja Saudi-Arabiassa asumisen jälkeen perhe päättää muuttaa Suomeen, äidin kotimaahan, minne sopeutuminen on isälle vaikeaa:
“Minun isäni ei ymmärtänyt, että Suomessa nauretaan hiljaa ja suomeksi oudoista asioista ja että lapset eivät hymyile jos heitä ei huvita hymyillä, eivätkä aikuisetkaan, ja että pohjoisessa on ihmisiä niin harvassa, että he kuolevat yksinäisyyteen, sillä ihminen ei elä ilman toista ihmistä, ja vihannekset pestään kaupoissa ja pakataan muoviin, ja vesimeloni on kalpeaa kuin sairas tytär, sen siemenet vain vihjeitä. Minun isäni ei ymmärtänyt että kuukin on toisessa asennossa ja että kaikki kadut on merkitty karttaan ja että tavarataloissa ei tingitä.”
Päähenkilön kipuilussa suhteessa eri kulttuureihin näkyy sekä kapina että puolustelunhalu: “Vain minä ja sisareni saamme puhua arabeista pahaa sillä olemme arabeja itsekin.” Romaanin nykyhetkessä päähenkilön kanssa samassa talossa Suomessa asuva intialainen mies toimii päähenkilön peilinä ja sanoo: “Me olemme samaa, minä ja sinä, me emme kuulu tänne emmekä me kuulu muuallekaan.” Intialainen mies tuntuu hyväksyvän päähenkilön juuri sellaisena kuin tämä on. “Intialainen mies – – sanoi: sinä et ole sitä etkä tätä, ja juuri siksi minä vietän kanssasi jokaisen iltani.”
Auringon asemassa minäkertojan ei tarvitse valita kahden kulttuurin välillä tai epäonnistua kulttuurien yhdistämisessä kuten hänen vanhemmilleen kävi, vaan hän voi valita oman tiensä ja olla ihan omanlainen itsensä. Valintaa vanhempien edustamien kulttuuristen tapojen välillä romaanissa kuvataan appelsiininkuorimismotiivin avulla. Päähenkilön lapsuudessa isä ja äiti kuorivat appelsiinin eri tavoin: äiti käytännöllisesti, isä esteettisesti. Päähenkilö on romaanin alussa valintatilanteen edessä:
“Kun minä istuin pöydän ääreen kuorimaan appelsiinia, minä tiesin, että voin tehdä kuoreen neljä viiltoa, jolloin kuori irtoaa helposti, niin teki minun äitini. Mutta minä tiesin myös, että voin toisaalta leikata kuoren irti pitkänä spiraalina, jonka voin pujottaa hetkeksi ranteeseeni kuin korun, niin teki minun isäni. – – Appelsiinin voi kuoria kahdella tavalla, mutta minä en voi kuoria molemmilla tavoilla, samaa appelsiinia ainakaan, en kerta kaikkiaan – –. “
Romaanin lopussa päähenkilö on kuitenkin kasvanut itseohjautuvaksi ja hän toteaa appelsiinin kuorimisesta näin:
“Jos minulla on kiire, kuorin appelsiinin niin, että teen siihen neljä viiltoa, jolloin kuori irtoaa helposti. Jos minulla on aikaa, kuorin sen niin, että leikkaan kuoren pois pitkänä spiraalina, jonka pujotan hetkeksi ranteeseeni, kuin korun. Minä en enää aio juurtua minnekään, minun saareni kulkee minun mukanani tästä päivästä eteenpäin.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti